Haiseva tarina pikkuystàvistàmme

Tuli mieleen Raamatun vitsaukset. Nimittàin silloin, kun Cimicit saapuivat joukoittain paikalle.

Niità ei nimittàin yhtàkkià roikkunut ikkunapielessàni 1 tai 2, vaan ihan koko suku oli saapunut paikalle meità tervehtimààn. Niiden kanssa, jokseenkin samaan aikaan, saapuivat valtavat lukit. Toisistaan vàlittàmàttà nàmà ihanat pikkuelàimet valloittivat muun muassa ulkoseinàmme. Cimicit pàivisin, ja kun ilta saapui, ottivat lukit heidàn paikkansa.

Sateiden tultua olemme pààsseet myòs nauttimaan  kastematojen seurasta. Ne kiemurtelevat pikkuhiljaa, àànettòmàsti yòn aikana terasseillemme ja nàità todella pitkià, niljakkaita ystàviàmme voin sitten keràillà ensi tòikseni pois rikkalapiota avuksi kàyttàen heti aamusta. Onneksi ne ovat hitaita, joten kun kàyn viskaisemassa lapiollisen matoja viinitarhaan, niin ihan heti ne eivàt sieltà ennàtà takaisin.

Cimicit eli marjaluteet 

Cimicit ovat varsinainen vitsaus. Ne sapuvat viheralueiden làhellà oleviin rakennuksiin syksyn tullessa. Rakennuksista ne hakevat làmpòà. Luteet nimittàin kuolevat kylmyydessà.

Tutkiessani asiaa, olen tòrmànnyt kirjoituksiin, ettà luteet ovat lisàntyneet ilmastonmuutoksen ja sàiden làmpenemisen myòtà. Totta on, ettà aloin suorastaan kammota syksyn làmpimià pàivià. Mità làmpòisempàà, sità enemmàn imuroitavaa. 

Luteet eivàt ole vain inhottavia ulkonàòltààn ja siità seikasta, ettà ne saattavat tippua yòllà katosta rauhallisen nukkujan poskelle. Ei tàmà suinkaan riità, ne myòs haisevat. Ne erittàvàt vaaratilanteeseen joutuessaan hajua, joka ei nyt ole paha, mutta selkeàsti tunnistettava. Vàlillà tuntui, ettà haju oli niin piintynty sieraimiini, ettà kestàisi hetken ennen kuin saisin sen pois.

Seuraava ei ole ludekammoisille

Ilmeisesti aloin kuitenkin tottua luteisiin, sillà seuraavatkaan tapaukset eivàt saaneet minua pakkaamaan matkalaukkujani ja suuntamaan ensimmàiseen Suomeen làhtevààn koneeseen. 

Olin ostanut Suomesta ison pussin Pantteri-salmiakkia. Hieman hàmàràssà makuuhuoneessa vietin laatuaikaa itseni kanssa lukien kirjaa ja popsien loppuja salmiakkeja pussin pohjalta. Olin jo lopettanut, kun huomasin pohjalla hààmòttàvàn jotain tummaa. Ilahtuneena nappasin puolikkaan pantterikarkin (nàin luulin) suuhuni, vain todetakseni, ettà eikòs nyt juuri ole supertrendikàstà syòdà sirkkoja ja toukkia ja muita vastaavia.

Toinen tapaus sattui, kun menin illalla pesemààn hampaitani. Liisalude istui sitkeàsi hammasharjani harjasosassa, eikà muuten ihan hevin hellittànyt otetettaan. Huuhtelin harjan ja ajattelin, ettà hitto, jos olen jo puraissut Liisan serkkua,  niin tàmàhàn on nyt ihan pientà. Nàin luteiden tuoksu on siirtynyt nenàstàni myòs makuaistini puolelle.

Lukit ja madot ovat toistaiseksi pysyneet poissa sàngystàni ja suustani.

Poliisin kynsissà

Làhdin aamulla kiireessà tennistunnille Alban toiselle puolelle, siis noin ½ tunnin ajomatkan pààhàn. Nappasin mukaani vain rahat tennisopettajaa varten, puhelimeni ja tenniskassini. Eikò juuri silloin, kun minulla ei ollut kukkaroa (= ajokorttia) mukanani, joudun poliisiratsiaan.  

Yritin selvità pàlkàhàstà ottamalla kàyttòòni ainoat aseet, jotka tulivat mieleeni: yritin esittàà hòpsòà naista tulossa tennistunnilta. Lisàksi puhuin todella huonoa italiaa ajatellen, jos eivàt jaksaisi ulkomaalaista alkaa vaivata.

Tomeraan poliisimieheen keinoni eivàt lainkaan uponneet, vaan hàn pyysi ystàvàllisesti nàhdà auton paperit ja ajokorttini.

Nyt oli tietysti kàynyt niin, ettà ajokortittomuuteni lisàksi auto oli jàànyt epàhuomiossa katsastamatta. Minulta kysyttiin, kenen auto on, kuka minà olen, paljon autolla on ajettu, minkà maalainen olen, onko minulla residenssi Italiassa, missà asun, millà paikkakunnalla synnyin Suomessa. Tai tàssà vaan muutama kysymys mainitakseni.

Poliiseja oli kaksi. Ajattelin, ettà he esittàvàt hyvàà ja pahaa poliisia. Toinen oli silmàlasipàinen, ystàvàllisen nàkòinen vanha herra, joka antoi kireàmmàn partnerinsa tehdà kysymykset. Tàmà oli nuorempi ja selkeàsti virkaintoisempi. Lsàksi koko keskustelumme ajan hàn kàytti aurinkolaseja. On muuten hàmààvàà joutua toisen asteen kuulusteluun, kun et nàe kuulustelijasi silmià! Lisàksi joka kerta sanoessani etten ymmàrrà kysymystà, hàn korotti ààntààn. Loppujen lopuksi seisoin tienposkessa tennishameessani Police-laseilla sonnustautuneen uniformuasuisen poliisin vieressà, joka karjui minulle kysymyksià kerta kerralta voimakkaammalla àànellà.  Kun àànenkààn korottaminen huutoasteelle ei auttanut, hàn vihdoin siirtyi kàyttàmààn puhelimensa kààntàjà- toimintoja ja nàytti minulle kysymykset engalanniksi. Nàin aloimme pikkuhiljaa pààstà samalla aaltopituudelle.

Loppujen lopuksi pààsin làhtemààn kotiin. En kuitenkaan ennen useaa varoitusta siità, ettà minun pitàà ajaa suoraan kotiini, ei minnekààn muualle. Ja autoa ei saa tietenkààn kàyttàà, ennen kuin se on katsastettu. Ja ajokortti tàytyy kàydà nàyttàmàssà Monforten poliisiasemalla.

Ymmàrràtkò? Ja vielà muutama kerta hieman kovemmalla àànellà. Ymmàrràtkò?

Italialialaiset syntymàpàivàjuhlat

Tiedàttehàn ne synttàrit, joihin on tahtomattaan kutsunut liian paljon lasten kavereita. Sitten juhlien puolivàlissà viimeistààn kaivaa kaapista punaviinipullon, ihan vaan, ettà jaksaisi loppuun asti.

Lapsemme ensimmàiset syntymàpàivàt Italiassa olivat hienot, upeat, katastrofaaliset, riehakkaat, … riippuen katsantokannasta. Olimme kutsuneet koko luokan ( 27 lasta) sillà perusteella, ettà Lillin oli aika vaikea kahden viikon jàlkeen erotella ketààn kutsuttavaa ei-kutsuttavasta. Halusimme jàrjestàà nàmà haastavat juhlat, sillà ajatelimme niiden olevan oiva tilaisuus meille tavata paljon lapsemme luokkatovereiden vanhempia.  

Olimme varmistaneet, ettà majatalomme on tyhjà: uima-allas, tenniskenttà ja sauna ovat lasten vapaassa kàytòssà.

Itse olin jokseenkin varma, ettà syyskuun puolessa vàlissà italialaiset lapset eivàt enàà mene uimaan.

Virhe.

Kutsutuista saapui  17 lasta. Samantien kun joukkue saapui, sen jàsenet hyppàsivàt uima-altaaseen ja pysyivàt siellà seuraavat kolme tuntia. Paitsi silloin, kun he kaikki menivàt yhdessà saunaan, tai osa porukasta pààtti linnottautua tenniskentàlle. 

Italialaiset lapset ovat vilkkaampia kuin suomalaiset. Sen nàkee hyvin silloin, kun lapsia on suuri joukko yhdessà. Lapset villitsevàt toisiaan, ja ovat kuin luonnonvoima. Siihen ei ole vàliin menemistà. 

Juhlia valvomassa oli itseni  ja mieheni lisàksi anoppini ja appiukkoni. Kaikkia tarvittiin. Se, ettà làhdin vessaan, vaati seitsenkymmpiseltà anopiltani teràstàytymisen. Eihàn kukaan huku, eihàn kukaan iske pààtààn altaan reunaan. Jàlkeenpàin olimme kuitenkin sità mieltà, ettà hyvin pàrjàttiin.

Omasta puolesta juhlien hienoin hetki oli se, kun lapset kokoontuivat laulamaan Lillille.  Se, ettà sain lapset pois altaasta, oli mielestàni jo pieni ihme. Meluava ja vettà valuva joukko nousi altaasta, kokoontui pòydàn ààreen ja aloitti oma-aloitteisesti kovaàànisen onnittelulaulun. Tàmàn jàlkeen joukkio hotkaisi suklaakakun suihinsa ja hyppàsi takaisin altaaseen. 

Vaikka hienosti meni, niin emme kuitenkaan ihan heti jàrjestà juhlia niin isolle lapsijoukolle. Mutta mielestàni jo se, ettà me sekà lapsemme selvisimme hengissà, kertoo siità, ettà meissà on potentiaalia

Paikallislehden uutisia

Tàllà hetkellà italian kielen taitoni on jo sillà tasolla, ettà pystyn hyvin seuraamaan paikallistason uutisointia.

Gazetta di Alba aloittaa siis pàivàni, cafe latten ja hillovoileipien kera.

Seuraan ilolla uutisointia paikallisista tapahtumista. Olen oppinut làhiympàristòstàni muun muassa seuraavaa:

-          Paikallinen viiniviljelijà pààtti laajentaa toimintaansa muiden huumaavien aineiden puolelle. Mutta jài valitettavati kiinni marihuanan viljelystà viinin viljelmien keskellà.

-          Nutella-tehtailija Ferrero (tehdas Albassa) jàrjestàà lapsille ja lasten mielisille sunnuntaitapahtuman ensi viikolla. En malta odottaa. Lasken itseni lasten mielisiin- ainakin suuriin Nutella-faneihin. (tànààn sòin lounaaksi croissantin Nutelalla, tunnustan)

-         Paikallinen ensiapu-henkilòstà on lievàsti sanottununa kyllàstunyt sienestàjiin.  Koska parhaat apajat ovat tietysti aina siellà vuoren rinteellà, minne on hankala pààsy, on ensiavun antajat joutuneet tekemààn rescue-missioita kuulemma riittàmiin asti. Nyt lehdessà oli ystàvàllismielinen pyyntò jàttàà vaikeimmissa paikoissa kasvavat sienet kerààmàttà. 

-         Alueelle on pààtetty perustaa yhteisò, joka keskittyy miettimààn miten ympàristòà voidaan parantaa. Vapaaehtoisia pyydetààn ilmoittautumaan. Mietin edelleen, ottaisivatko he mukaan tàllaisen puolikielisen, mutta innokkaan.

Luen vielà aamuisin myòs Ylen uutisia. En tiedà kuinka pitkààn.

Mutta ehkà on terve merkki, kun pikkuhiljaa tietokoneenini muististani hàviàvàt yle ja iltalehti. Kiinnostaako minua tààllà uusi miss Suomi – no ei suoraan sanoen kovin paljoa!

Kun luulin tietàvàni miten italialainen koulu toimii

Ajattelin, ettà kun aloitamme toisen kerran italialaisen koulun, niin kaikki sujuisi paljon helpommin kuin ensimmàisellà kerralla. 

Osin nàin on kàynytkin. Mutta….

taisteltuani kolme viikkoa siità yksinkertaisesta tiedosta, miten saan maksettua lapseni kouluruokailun, nostan jàlleen kàteni pystyyn ja antaudun. Tànààn lapseni tulee lounaalle kotiin, koska kuulemma kuulee pàivittàin huomautuksia siità, ettei hànellà ei ole ruokalipukkeita.
Toistaisesi hànen on kuitenkin annettu ruokailla muiden kanssa. 

Neuvot, joita olen saanut toistaiseksi:
1. koulutoimistosta – ei mitààn. Vaikka virkailija selkeàsti ymmàrsi, ettà olemme ulkomaalaisia ja olisi hyvin voinut neuvoa meità tàstà suhteellisen yksinkertaisessa asiassa.

2. Muilta àideiltà – tàytà lapsen pàivàkirjasta sivu, jossa kysytààn, osallistuuko hàn ruokailuun. Tehty. Ei mitààn apua.

3. Toisilta àideiltà: mene pankkiin ostamaan lippuja ruokailuun. Odota kuitenkin,  ettà saat koulusta jonkin nàkòisen todistuksen, jonka perusteella lippuja myydààn. Eipà ole kuulunut koulusta mitààn.

4. Koulutuoimistosta kyselyn jàlkeen:  keskustoimistosta  laitetaan tàytettàvàksi paperi, jonka avulla ilmeisesti anotaan pààstyà kouluruokailun piiriin. Lappu tàyttetty ja odotukset ovat olleet korkealla jo kaksi viikkoa. 

Kahden viikon ja useiden puheluiden (joita soitti italialainen tyòntekijàmme Jessica) sain koodin, jolla pààsen huomenna ja ilmeisesti Lillin koko loppu kouluajan ostamaan ruokalipukkeita pankista. Olen onnellinen ja kiitollinen Jessicalle.

Kaiken taistelun jàlkeen lapseni ilmoitti, ettà hàn tulisi kyllà mielummin kotiin lounaalle, koska kouluruoka on kuulemma niin pahaa.

Sanoin hànelle; Dream about it. MENSA it will be.

Muutto takaisin Italiaan

Kuusi vuotta on kulunut viimeisestà postauksestani  ja làhes kokonaan tàmàn ajan olemme asuneet Suomessa. Ennen làhtòàmme halusimme kuitenkin varmistaa paluumme takaisin,  ja mennà ostimme  vanhan viinitilan Monforte d'Albasta. Suomivuosien aikana olemme remontoineet sen pieneksi majataloksi, Casa Viseteksi.
Lisàà projektistamme voit lukea Casa Visetten sivulta lòytyvàstà blogista, jossa valoitamme remontoinnin vaiheita. www.visette.it ja https://visette.it/about-us/ .

Nyt kun olemme tààllà jàlleen, pààtin kaivaa vanhan blogini naftaliinista, jotta pààsen uudestaan tilittàmààn pienià hassuja arkipàivàisià sattumuksia. Tàllà kertaa ei-turistinen kaupunki on vaihtunut hyvinkin turistiseen kylààn, vuoret viinipeltoihin ja kotiàidin osa monitoiminaiseksi.

Vuosi jatkuu...seikkailu vuorilla

Italian vuotemme jatkuu vielä jouluun 2012 asti. Päätimme pidentää alkuperäistä aikataulua yhdellä syksyllä. Viimesyksy oli niin kaoottinen, että halusimme elää hieman aikaa ihan tavallista italialaista elämää. Nyt kun hallitsemme suurimman osan arkisista rutiineista ja kielikin alkaa sujua, on mukava jäädä vähäksi aikaa ihan vain elämään ilman, että jokainen päivä on suuria haasteita täynnä.
Ja kun niitä ei ole, niin tietysti niitä voi yrittää itse saaada aikaa...

Oresteshutten 2600m
http://www.oresteshuette.eu/     

Viime keväänä löysimme Valle Aostasta Monte Rosalta aivan ihanan vuorimajan. Se on hotellin/rifugion yhdistelmä. Sinne voi mennä ilman omia pyyhkeitä ja lakanoita, siellä on suihkut, joista tulee kuumaa vettä, mutta kahdenhengen huoneiden lisäksi sieltä löytyy myös dormitoreja (yhteishuoneita), jos haluaa edullisempaa asumista. Illallismenuta ei ole, vaan syödään mitä saadaan, mutta sitten puolestaan viinilista on vähän laajempi kuin tavallista rifugiossa.

Varasimme huoneet kahdeksi yöksi ja päätimme näyttää huttenin myös lapsille.
Koska majalle ei ole tietä, katsoin meille suhteellisen helpon reitin alhaalta kylästä. Ajattelin, että lasten kanssa matkaan menee kolmisen tuntia.

Mutta....jostain syystä kukaan meistä ei huomannut reittien risteyskohtaa, josta olisimme käntyneet nousemaan  majalle päin. Marssimme eteenpäin ja loppujen lopuksi päädyimme lehmihakaan. Petteri luki karttaa ja sanoi, että tuolta haan päästä se reitti jossain menee. Rinne haan reunassa näytti suhteellisen helpolta, joten hajaannuimme kahteen ryhmään ja lähdimme metsään etsimään reittimerkkejä.

Jonkin aikaa  rämmittyämme, emme löytäneet merkkejä, mutta päädyimme joelle, joka virtasi vuolaana vuorilta alas laaksoon. Tässä kohtaa suunnistajamme totesi, että olimme väärällä puolella jokea, ja oikea reitti menisi joen toisella puolella olevassa rinteessä. Matka ei näyttänyt pitkältä, mutta puro näytti runsasvetiseltä  ja voimakkaasti virtaavalta. Mieleeni tuli elokuva "Into the wild", jossa päähenkilö ei pääse ihmisten ilmoille kevättulvien yllättämänä.

Kävelimme ylävirtaan jonkin matkaa, mutta lopulta totesimme, että joen ylitys oli mahdotonta reppujen ja lasten kanssa. Virta olisi todennäköisesti vienyt Lillin mennessään, ja vaikka meillä oli mukana köyttä, niin olisimme ainakin kaikki kastuneet perinpohjaiseti. Lähdimme siis lompsimaan alavirtaan.

Maasto oli korkeaa kanervikkoa (Lilliä reiteen saakka), kivilohkareita ja äkillisiä kuoppia. Lisäksi puhkesi ukonilma; salamoi, satoi ja jyrisi.  Tässä vaiheessa huumorini oli jossain todella kaukana. Kävelimme Lillin kanssa poikien perässä loputtomalta tuntuvassa metsässä märässä kanervikossa.

Kun vihdoin pääsimme oikealla polulle, pidimme pikaisen (mutta kiivassanaisen) perheneuvottelun, mitä tehdä. Kaikki halusivat kuitenkin jatkaa matkaa, joten soitimme majalle varoittaaksemme heitä, että olimme tulossa suhteellisen myöhään. Sade oli onneksi lakannut, eväät syöty ja kaikki olivat helpotuneita, että olimme selvinneet pois metsästä.

Vaikka lähdimme matkaan suhteelisen hyvillä mielin, niin reitti oli kuitenkin nousua 3 tuntia, jalkamme olivat jo väsyneitä ja korkeus oli n. 2500 metriä. Minä ja Lilli pidimme perää, ja laahustimme eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Sade ja ukkonen alkoivat uudestaan. Oli kuitenkin vielä niin lämmintä, että jatkoimme matkaamme shorteissa ja sadetakeissa.
Nousu tuntui loputtomalta.

Nousimme yhteensä 2880 metriin. Huipulla lämpötila oli  lähellä nollaa ja sade jäätävää, mutta olimme yksinkertaisesti niin väsyneitä, ettemme jaksaneet alkaa kaivelemaan vaatteita vaan ajattelimme jatkaa  lopullisen puolen tunnin laskun majalle samoissa märissä vaatteissa ja reidet punaisina ja kohmeisina. Pitää ottaa huomioon, että kun lähdimme Leccosta, lämpötila oli +28. Emme pystyneet kuvittelemaan, että se laskisi nollan tuntumaan, vaikka korkealle olimmekin menossa.

"Sitkeät sissimme jaksavat vielä hymyillä. Äitiä ei näy kuvassa, sillä hänen hymynsä on jo hyytynyt"

 

 

Mikään ei ole tuntunut niin ihanalta, kun nähdä majan valot illan hämärässä, päästä tulikuumaan suihkuun ja saada kuivat vaatteet päälle. Olimme lähteneet laaksosta iltapäivällä kahdelta ja majalle saavuimme illalla puoli yhdeksältä. Sanomattakin on selvää, että illallisen jälkeen nukahdimme koko poppoo jotakuinkin samantien päästyämme sänkyihimme.

 

 

 

Seuraavana päivänä oli sumuista ja sateista. Teimme kuitenkin muutaman tunnin lenkin lähimaastoissa. Kävelimme mm. Lago blulle, koska kahjot lapsemme halusivat ehdottomasti käydä uimassa jäätävän kylmässä vuoristojärvessä.

 

 

Majalla pelasimme aikamme kuluksi kaikki tarjolla olleet lautapelit. Master mind oli lasten suosikki.

 

Viimeisenä aamuna paistoi aurinko. Uskokaa tai älkää, mutta kaksi tuntia tämän kuvan otosta tuli lunta. Vannoimme, että seuraavan kerran kun lähdemme näin korkealle, otamme pipot mukaan, vaikka alhaalla olisi pahin helleaalto miesmuistiin.

 

 

Hengissä selvittin jälleen kerran ja lapsista oli hauskaa. "Oli aika kiva reissu", kuului jälkikommentti!