tiistai 9. lokakuuta 2018

Italialialaiset syntymàpàivàjuhlat


Tiedàttehàn ne synttàrit, joihin on tahtomattaan kutsunut liian paljon lasten kavereita. Sitten juhlien puolivàlissà viimeistààn kaivaa kaapista punaviinipullon, ihan vaan, ettà jaksaisi loppuun asti.

Lapsemme ensimmàiset syntymàpàivàt Italiassa olivat hienot, upeat, katastrofaaliset, riehakkaat, … riippuen katsantokannasta. Olimme kutsuneet koko luokan ( 27 lasta) sillà perusteella, ettà Lillin oli aika vaikea kahden viikon jàlkeen erotella ketààn kutsuttavaa ei-kutsuttavasta. Halusimme jàrjestàà nàmà haastavat juhlat, sillà ajatelimme niiden olevan oiva tilaisuus meille tavata paljon lapsemme luokkatovereiden vanhempia.  

Olimme varmistaneet, ettà majatalomme on tyhjà: uima-allas, tenniskenttà ja sauna ovat lasten vapaassa kàytòssà.

Itse olin jokseenkin varma, ettà syyskuun puolessa vàlissà italialaiset lapset eivàt enàà mene uimaan.

Virhe.

Kutsutuista saapui  17 lasta. Samantien kun joukkue saapui, sen jàsenet hyppàsivàt uima-altaaseen ja pysyivàt siellà seuraavat kolme tuntia. Paitsi silloin, kun he kaikki menivàt yhdessà saunaan, tai osa porukasta pààtti linnottautua tenniskentàlle. 
Italialaiset lapset ovat vilkkaampia kuin suomalaiset. Sen nàkee hyvin silloin, kun lapsia on suuri joukko yhdessà. Lapset villitsevàt toisiaan, ja ovat kuin luonnonvoima. Siihen ei ole vàliin menemistà. 

Juhlia valvomassa oli itseni  ja mieheni lisàksi anoppini ja appiukkoni. Kaikkia tarvittiin. Se, ettà làhdin vessaan, vaati seitsenkymmpiseltà anopiltani teràstàytymisen. Eihàn kukaan huku, eihàn kukaan iske pààtààn altaan reunaan. Jàlkeenpàin olimme kuitenkin sità mieltà, ettà hyvin pàrjàttiin.

Omasta puolesta juhlien hienoin hetki oli se, kun lapset kokoontuivat laulamaan Lillille.  Se, ettà sain lapset pois altaasta, oli mielestàni jo pieni ihme. Meluava ja vettà valuva joukko nousi altaasta, kokoontui pòydàn ààreen ja aloitti oma-aloitteisesti kovaàànisen onnittelulaulun. Tàmàn jàlkeen joukkio hotkaisi suklaakakun suihinsa ja hyppàsi takaisin altaaseen. 
Vaikka hienosti meni, niin emme kuitenkaan ihan heti jàrjestà juhlia niin isolle lapsijoukolle. Mutta mielestàni jo se, ettà me sekà lapsemme selvisimme hengissà, kertoo siità, ettà meissà on potentiaalia





tiistai 2. lokakuuta 2018

Paikallislehden uutisia


Tàllà hetkellà italian kielen taitoni on jo sillà tasolla, ettà pystyn hyvin seuraamaan paikallistason uutisointia.

Gazetta di Alba aloittaa siis pàivàni, cafe latten ja hillovoileipien kera.

Seuraan ilolla uutisointia paikallisista tapahtumista. Olen oppinut làhiympàristòstàni muun muassa seuraavaa:

-          Paikallinen viiniviljelijà pààtti laajentaa toimintaansa muiden huumaavien aineiden puolelle. Mutta jài valitettavati kiinni marihuanan viljelystà viinin viljelmien keskellà.


-          Nutella-tehtailija Ferrero (tehdas Albassa) jàrjestàà lapsille ja lasten mielisille sunnuntaitapahtuman ensi viikolla. En malta odottaa. Lasken itseni lasten mielisiin- ainakin suuriin Nutella-faneihin. (tànààn sòin lounaaksi croissantin Nutelalla, tunnustan)


-         Paikallinen ensiapu-henkilòstà on lievàsti sanottununa kyllàstunyt sienestàjiin.  Koska parhaat apajat ovat tietysti aina siellà vuoren rinteellà, minne on hankala pààsy, on ensiavun antajat joutuneet tekemààn rescue-missioita kuulemma riittàmiin asti. Nyt lehdessà oli ystàvàllismielinen pyyntò jàttàà vaikeimmissa paikoissa kasvavat sienet kerààmàttà. 


-         Alueelle on pààtetty perustaa yhteisò, joka keskittyy miettimààn miten ympàristòà voidaan parantaa. Vapaaehtoisia pyydetààn ilmoittautumaan. Mietin edelleen, ottaisivatko he mukaan tàllaisen puolikielisen, mutta innokkaan.



Luen vielà aamuisin myòs Ylen uutisia. En tiedà kuinka pitkààn.

Mutta ehkà on terve merkki, kun pikkuhiljaa tietokoneenini muististani hàviàvàt yle ja iltalehti. Kiinnostaako minua tààllà uusi miss Suomi – no ei suoraan sanoen kovin paljoa!


Kun luulin tietàvàni miten italialainen koulu toimii


Ajattelin, ettà kun aloitamme toisen kerran italialaisen koulun, niin kaikki sujuisi paljon helpommin kuin ensimmàisellà kerralla. 
Osin nàin on kàynytkin. Mutta….
taisteltuani kolme viikkoa siità yksinkertaisesta tiedosta, miten saan maksettua lapseni kouluruokailun, nostan jàlleen kàteni pystyyn ja antaudun. Tànààn lapseni tulee lounaalle kotiin, koska kuulemma kuulee pàivittàin huomautuksia siità, ettei hànellà ei ole ruokalipukkeita.
Toistaisesi hànen on kuitenkin annettu ruokailla muiden kanssa. 


Neuvot, joita olen saanut toistaiseksi:
1. koulutoimistosta – ei mitààn. Vaikka virkailija selkeàsti ymmàrsi, ettà olemme ulkomaalaisia ja olisi hyvin voinut neuvoa meità tàstà suhteellisen yksinkertaisessa asiassa.

2. Muilta àideiltà – tàytà lapsen pàivàkirjasta sivu, jossa kysytààn, osallistuuko hàn ruokailuun. Tehty. Ei mitààn apua.

3. Toisilta àideiltà: mene pankkiin ostamaan lippuja ruokailuun. Odota kuitenkin,  ettà saat koulusta jonkin nàkòisen todistuksen, jonka perusteella lippuja myydààn. Eipà ole kuulunut koulusta mitààn.

4. Koulutuoimistosta kyselyn jàlkeen:  keskustoimistosta  laitetaan tàytettàvàksi paperi, jonka avulla ilmeisesti anotaan pààstyà kouluruokailun piiriin. Lappu tàyttetty ja odotukset ovat olleet korkealla jo kaksi viikkoa. 
Kahden viikon ja useiden puheluiden (joita soitti italialainen tyòntekijàmme Jessica) sain koodin, jolla pààsen huomenna ja ilmeisesti Lillin koko loppu kouluajan ostamaan ruokalipukkeita pankista. Olen onnellinen ja kiitollinen Jessicalle.

Kaiken taistelun jàlkeen lapseni ilmoitti, ettà hàn tulisi kyllà mielummin kotiin lounaalle, koska kouluruoka on kuulemma niin pahaa.

Sanoin hànelle; Dream about it. MENSA it will be.

torstai 6. syyskuuta 2018

Muutto takaisin Italiaan

Kuusi vuotta on kulunut viimeisestà postauksestani  ja làhes kokonaan tàmàn ajan olemme asuneet Suomessa. Ennen làhtòàmme halusimme kuitenkin varmistaa paluumme takaisin,  ja mennà ostimme  vanhan viinitilan Monforte d'Albasta. Suomivuosien aikana olemme remontoineet sen pieneksi majataloksi, Casa Viseteksi.
Lisàà projektistamme voit lukea Casa Visetten sivulta lòytyvàstà blogista, jossa valoitamme remontoinnin vaiheita. www.visette.it ja https://visette.it/about-us/ .

Nyt kun olemme tààllà jàlleen, pààtin kaivaa vanhan blogini naftaliinista, jotta pààsen uudestaan tilittàmààn pienià hassuja arkipàivàisià sattumuksia. Tàllà kertaa ei-turistinen kaupunki on vaihtunut hyvinkin turistiseen kylààn, vuoret viinipeltoihin ja kotiàidin osa monitoiminaiseksi.


lauantai 1. syyskuuta 2012

Vuosi jatkuu...seikkailu vuorilla

Italian vuotemme jatkuu vielä jouluun 2012 asti. Päätimme pidentää alkuperäistä aikataulua yhdellä syksyllä. Viimesyksy oli niin kaoottinen, että halusimme elää hieman aikaa ihan tavallista italialaista elämää. Nyt kun hallitsemme suurimman osan arkisista rutiineista ja kielikin alkaa sujua, on mukava jäädä vähäksi aikaa ihan vain elämään ilman, että jokainen päivä on suuria haasteita täynnä.
Ja kun niitä ei ole, niin tietysti niitä voi yrittää itse saaada aikaa...

Oresteshutten 2600m
http://www.oresteshuette.eu/     

Viime keväänä löysimme Valle Aostasta Monte Rosalta aivan ihanan vuorimajan. Se on hotellin/rifugion yhdistelmä. Sinne voi mennä ilman omia pyyhkeitä ja lakanoita, siellä on suihkut, joista tulee kuumaa vettä, mutta kahdenhengen huoneiden lisäksi sieltä löytyy myös dormitoreja (yhteishuoneita), jos haluaa edullisempaa asumista. Illallismenuta ei ole, vaan syödään mitä saadaan, mutta sitten puolestaan viinilista on vähän laajempi kuin tavallista rifugiossa.

Varasimme huoneet kahdeksi yöksi ja päätimme näyttää huttenin myös lapsille.
Koska majalle ei ole tietä, katsoin meille suhteellisen helpon reitin alhaalta kylästä. Ajattelin, että lasten kanssa matkaan menee kolmisen tuntia.

Mutta....jostain syystä kukaan meistä ei huomannut reittien risteyskohtaa, josta olisimme käntyneet nousemaan  majalle päin. Marssimme eteenpäin ja loppujen lopuksi päädyimme lehmihakaan. Petteri luki karttaa ja sanoi, että tuolta haan päästä se reitti jossain menee. Rinne haan reunassa näytti suhteellisen helpolta, joten hajaannuimme kahteen ryhmään ja lähdimme metsään etsimään reittimerkkejä.

Jonkin aikaa  rämmittyämme, emme löytäneet merkkejä, mutta päädyimme joelle, joka virtasi vuolaana vuorilta alas laaksoon. Tässä kohtaa suunnistajamme totesi, että olimme väärällä puolella jokea, ja oikea reitti menisi joen toisella puolella olevassa rinteessä. Matka ei näyttänyt pitkältä, mutta puro näytti runsasvetiseltä  ja voimakkaasti virtaavalta. Mieleeni tuli elokuva "Into the wild", jossa päähenkilö ei pääse ihmisten ilmoille kevättulvien yllättämänä.

Kävelimme ylävirtaan jonkin matkaa, mutta lopulta totesimme, että joen ylitys oli mahdotonta reppujen ja lasten kanssa. Virta olisi todennäköisesti vienyt Lillin mennessään, ja vaikka meillä oli mukana köyttä, niin olisimme ainakin kaikki kastuneet perinpohjaiseti. Lähdimme siis lompsimaan alavirtaan.

Maasto oli korkeaa kanervikkoa (Lilliä reiteen saakka), kivilohkareita ja äkillisiä kuoppia. Lisäksi puhkesi ukonilma; salamoi, satoi ja jyrisi.  Tässä vaiheessa huumorini oli jossain todella kaukana. Kävelimme Lillin kanssa poikien perässä loputtomalta tuntuvassa metsässä märässä kanervikossa.

Kun vihdoin pääsimme oikealla polulle, pidimme pikaisen (mutta kiivassanaisen) perheneuvottelun, mitä tehdä. Kaikki halusivat kuitenkin jatkaa matkaa, joten soitimme majalle varoittaaksemme heitä, että olimme tulossa suhteellisen myöhään. Sade oli onneksi lakannut, eväät syöty ja kaikki olivat helpotuneita, että olimme selvinneet pois metsästä.

Vaikka lähdimme matkaan suhteelisen hyvillä mielin, niin reitti oli kuitenkin nousua 3 tuntia, jalkamme olivat jo väsyneitä ja korkeus oli n. 2500 metriä. Minä ja Lilli pidimme perää, ja laahustimme eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Sade ja ukkonen alkoivat uudestaan. Oli kuitenkin vielä niin lämmintä, että jatkoimme matkaamme shorteissa ja sadetakeissa.
Nousu tuntui loputtomalta.

Nousimme yhteensä 2880 metriin. Huipulla lämpötila oli  lähellä nollaa ja sade jäätävää, mutta olimme yksinkertaisesti niin väsyneitä, ettemme jaksaneet alkaa kaivelemaan vaatteita vaan ajattelimme jatkaa  lopullisen puolen tunnin laskun majalle samoissa märissä vaatteissa ja reidet punaisina ja kohmeisina. Pitää ottaa huomioon, että kun lähdimme Leccosta, lämpötila oli +28. Emme pystyneet kuvittelemaan, että se laskisi nollan tuntumaan, vaikka korkealle olimmekin menossa.
"Sitkeät sissimme jaksavat vielä hymyillä. Äitiä ei näy kuvassa, sillä hänen hymynsä on jo hyytynyt"
 
 
Mikään ei ole tuntunut niin ihanalta, kun nähdä majan valot illan hämärässä, päästä tulikuumaan suihkuun ja saada kuivat vaatteet päälle. Olimme lähteneet laaksosta iltapäivällä kahdelta ja majalle saavuimme illalla puoli yhdeksältä. Sanomattakin on selvää, että illallisen jälkeen nukahdimme koko poppoo jotakuinkin samantien päästyämme sänkyihimme.
 
 
 
Seuraavana päivänä oli sumuista ja sateista. Teimme kuitenkin muutaman tunnin lenkin lähimaastoissa. Kävelimme mm. Lago blulle, koska kahjot lapsemme halusivat ehdottomasti käydä uimassa jäätävän kylmässä vuoristojärvessä.
 
 
Majalla pelasimme aikamme kuluksi kaikki tarjolla olleet lautapelit. Master mind oli lasten suosikki.

 
Viimeisenä aamuna paistoi aurinko. Uskokaa tai älkää, mutta kaksi tuntia tämän kuvan otosta tuli lunta. Vannoimme, että seuraavan kerran kun lähdemme näin korkealle, otamme pipot mukaan, vaikka alhaalla olisi pahin helleaalto miesmuistiin.

 
 
Hengissä selvittin jälleen kerran ja lapsista oli hauskaa. "Oli aika kiva reissu", kuului jälkikommentti!








torstai 14. kesäkuuta 2012

Elämää vuorilla

Olen aina unelmoinut asumisesta vuorilla, pienessä idyllisessä vuorikylässä. Sellaisessa, jossa käydään lomamatkalla, talvisin hiihtämässä tai kesäisin vaeltelemassa. Kylä, vaikka pienikin, pursuaisi elämää, ihania pieniä liikkeitä ja hyviä ravintoloita.

No en haavele enää. En koskaan ennen ajatellut, että vuoristokylät ovat totta tosiaan melkoisen korkealla vuoristossa. Seurauksella, että siellä ilmasto on huomattavasti kylmempi kuin alhaalla laaksossa. Katselin eilen Leccon vuoria rankan vesisateen jälkeen, ja vuorten huiput olivat valkeana lumesta. Livignossa oli satanut melkein puolimetriä lunta viime viikolla. Täällä Leccossa me kuitenkin kuljemme kesävaatteissa 25 asteen miellyttävässä päivälämpötilassa.

Leccossa asuessa saa kuitenkin häivähdyksen vuorielämästä. Ihmiset lähtevät lauantaiaamuna aikaisin vaeltamaan tai kiipeilemään lähivuorille. Leccon kaupungin ympärillä on valtavat määrät kiipeilyreittejä ja se on täällä suosittu harrastus. Kuulemma puhutaankin Leccon "hämähäkeistä", hyvistä Leccolaisista kiipeilijöistä.

Talvella on suosittua olla oma tai vuokrattu asunto jossain lähihiihtokohteissa. Todennäköisesti Bormiossa tai Livignossa. Sinne lähdetään joka perjantai jotakuinkin koko kauden ajan. Toisaalta niin mekin varmaan tekisimme, jos asuisimme täällä jatkuvasti. Tulee melkoisen kalliiksi ostaa joka viikonloppu hiihtokortit eri kohteissa koko poppoolle ja tietenkin kustantaa hotelliasuminen. Tänä talvena kuitenkin halusimme kiertää mahdollisimman paljon hiihtoalueita.

Lapset ovat tämän viikon koulun järjestämällä kesäleirillä. Torstain ohjelmassa oli retki vuorille. Siis päivän haikkaus jossain lähireiteillä. En tiedä minne menivät, mutta nämä vuoret ovat täällä melkoisen jyrkkiä ja reitit vaikeita. En haluaisi olla yksi ohjaajista, joka luotsaa 50 ala-asteikäistä kapeilla vuoripoluilla.

Syksyllä paikallinen lehtemme raportoi jatkuvasti miten joku vanha papparainen oli loukkaantunut vuorilla. Usein kyse oli liukastumisesta. Papat olivat ilmeisesti sienijahdissaan menneet hieman liian vaikeille rinteille. Pasta con funghi porcini (pastaa tattien kera) onkin täällä suosittu ja mielettömän hyvä primi piatti, jota kannattaa aina tilata, jos vain listalta löytyy. Näin tämänkertainen kirjoitukseni loppuu ruokaan, aivan kuten italiassa kuuluukin!

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Tutto bene

Italiankielen  tunneilla ja oppikirjoista opin, että italiassa kysytään tavattaessa ”come stai”, kuinka voit.

Mutta Leccossa (en tiedä muualla päin italiaa) ei todellakaan kysytä näin, vaan kaikki kysyvät ”tutto bene”, ”Onko  kaikki hyvin”.  Rakastan tätä! Sillä jotenkin se on paljon osaanottavaisempi kuin come stai. Aivan kuin kysyjä aivan oikeasti haluaisi kuulla olotilastani. Sitä paitsi tarkkailtuani pitkään muita ihmisiä, opin, että tuohon sinänsä tapojen vaatimaan kysymykseen voi vastata myös, että ei, kaikki ei ole hyvin.  Olenkin käyttänyt tätä asiantilaa hyväkseni monet kerrat ja luettelut kysyjälle sen hetkiset harminaiheeni.

Toinen sanonta, jonka opin oppikirjoista,  mutta jota ei täällä juuri käytetä on arrividerci eli näkemiin.  Viljelin sitä pitkään ja sinnikkäästi aina poistuessani kaupoista ja liikkeistä. Lopulta annoin periksi ja nyt osaan sanoa jo sujuvasti  ”buogiorno” tai buongiornata” . Käytännössä  tämä tarkoittaa sitä, että kun astun kauppaan sanon hyvää päivää ja kun poistun kaupasta sanon hyvää päivää.  Läheisen  Pennymarketin kassapoika on tehnyt taiteen hyvästelystä. Sanonkin nykyään aina vieraillemme, että menkää ostamaan jotain Pennymarketista ihan vain sen takia, että kuulisitte pojan hyvästelevän teidät. Hän pystyy jotakuinkin kahteen sekuntiin sanomaan; ”graziearrividercibuongiornata” , joskus hän lisää siihen vielä jonkun neljännen kohteliaisuuden.