Onko italialaisilla erinlainen aineenvaihdunta

Koska talvikaudella majoituspaikkamme, Casa Visette, on suljettuna, yritàn kàyttàà ylimààràisen vapaan ajan hyòdykseni urheilemalla mahdollisimman paljon. Kaksi kertaa viikossa kàyn làheisellà tennisclubilla valmennuksessa. Tiistaisin pelaan yksityistuntia Alessandron opastuksessa, lauantaisin opettelemme kilpatenniksen saloja naisyhmàssà Andrean johdolla. Tenniksen lisàksi painelen muutaman kerran viikossa kuntosalille ja vàhintààn kerran viikossa yritàn tehdà pitkàn kàvelykenkin. Joko Nallen kanssa tai yksin. Etupihallamme on voi myòs hyvin vetàà kahvakuulatreenejà maisemia ihaillen.

Kuntosalille ei pààse ilman, ettà kày kaksi kertaa ohjatussa treenissà. Tàmànkin jàlkeen ohjaajat tekevàt sinulle uuden ohjelman tai muokkaavat nykyistà aina halutassesi. Ajattelin kàyttàà tàtà mahdollisuutta hyvàkseni, ja pyysin itselleni tennistà tukevan saliohjelman. 

No – tennistà tukevassa ohjelmassa on tietysti aika paljon liikkeità, jotka nostavat pulssin korkeaksi. Niinpà puuskutan, puhisen ja àhisen salilla aina reilun tunnin verran. Lisàksi ohjelmaani kuuluu spurttivetoja. Nàmà menen tekemààn samaan rakennukseen kuuluvalle pienelle juoksuradalle, joka on sattumoisin samassa tilassa kuin alakerroksessa sijaitseva uimahalli = tila on siis làmmin ja kostea. Viimeistààn spurttien jàlkeen salille palatessani olen punainen kuin rapu ja hikipisaravat vaan kirjaimellisesti roiskuvat ympàriinsà. 

En tiedà miksi, mutta useimpina kertoina olen salilla ainut henkilò, joka hikoilee. Yritàn aina vaivihkaa pyyhkià pahimpaa hikeà (pakolliseen) mukana kuljetettavaan pyyhkeeseen. Mutta punaiselle pàrstàlleni en mahda mitààn. Olen yrittànyt tarkkailla muita treenaajia. Tekevàtkò he harjoituksensa hitaammalla temmolla, liian kevyillà painoilla – vai mità. Suurin osa treenajista on hyvàkuntoisen nàkòisià miehià, jotka kàyvàt salilla sàànnòllisesti. Ne harvat naiset, jotka salille minun lisàkseni uskaltavat, ovat laihaakin laihempia. 

Kaksi asiaa, joka on saanut kulmakarvani nousemaan. Ensimmàinen oli, kun ohjaaja kirjasi tietojani muistiin ennen ensimmàisen ohjelman rakentamista. Yksi kysymyksistà oli syy, minkà takia aloitan treenaamisen. Ohjaaja vilkaisi minua ja vastasi puolestani ”haluat laihtua”. ARGHHH En voinut muuta kuin nauraa ja sanoa, ettà kyllà kiitos mielellàni, mutta epàilen vahvasti pystyvàni siihen. 

Toinen tapahtuma sattui viime viikolla, kun vedin sata lasissa ohjelmaani làpi musiikki tàysillà pauhaten. Vieressàni painoja nosteleva mies huomautti minulle, ettà en nàkòjààn pelleile treenatessani, treenaan ihan vakavissani.

Edes tenniskaverini, kaksi hoikkaa naista, eivàt hikoile. Olen ainut, jolla on tunnin jàlkeen selàstà màrkà paita ja kasvoilla sekoitus punaisia ja valkoisia làikkià. 

Italialaiset kuntoilevat mutu-tuntumani mukaan suhteellisen paljon. Lounastauon aikaan 13-15.00 mm. kuntosalin yhteydessà oleva uimahalli on tàynnà. Salille tulee paljon lounastreenajia. Lounasajan loppumisen tietàà ilman kelloakin, koska valtava parkkipaikka tyhjenee autoista. Pyòràilijàt singahtavat myòs liikenteeseen lounaan sijasta. 

Sunnuntaisin ei kannata làhteà huviajelulle, sillà vaarana on joutua vàistelemààn jatkuvasti suuria pyòràilijàjoukkoja. Myòs vuoristopoluilla kàveleminen on jokapojan sunnutailaji. Jopa kylàmme mammat kàyvàt aamuisin reippaalla kàvelyllà tietà pitkin – sààssà kuin sààssà. 

Mutta missà siis hiki? Syy ei ole vielà selvinnyt minulle – jatkan tutkimuksiani urheilulààketieteen mielenkiintoisella saralla ja raportoin uudemman kerran, jos syy selviàà.

Kurssille menossa mister Tonin kanssa

Lòysin internetissà surffailessani ihan sattumoisin kurssi-imoituksen: Degustazionii vini, 50 tuntia, Albassa. Ennakko-osaamista ei tarvittu, kurssi vaikutti kaikille avoimelta.

Innostuin heti. Ajattelin, ettà kun kerran viinialueella asumme, niin ehkà minunkin olisi hyvà tietàà jotain muutakin viineistà, kuin mità olen Petteriltà (mieheltàni) oppinut.

Kurssimaksukin vaikutti kohtuulliselta. Toisaalta ilmoituksessa mainittiin, ettà tietyin ehdoin voi maksusta saada pois 70 tai jopa 100 prosenttia, sillà kurssi saa tukea Euroopan Unionin sosiaalirahastosta.

Tàytin ilmoittautumislomakkeen. Sen jàlkeen olenkin joutunut sellaiseen ilmoittautumisluuppiin, etten tiedà onko se loputon, vai pààsenkò joskus myòs ihan oikeasti kurssille. 

Pahimman vauhdin kierteessà aiheutti sinànsà viaton kysymykseni, onko minulla mahdollisuus alennettuun kurssimaksuun.
Selvisi, ettà juuri tàllà hetkellà ei, sillà minua ei ole vielà rekisteròity Viseten ”henkilòkuntaan”. Tàmà tapahtuu kirjanpidollisista syistà vasta vuodenvaihteessa. Kirjanpitàjàmme kuitenkin sanoi, ettà minut voi helposti rekisteròidà ”apulaiseksi”, jolloin olen oikeutettu kurssitukeen. (Kutsunkin itseàni nykyààn Petterin pikku apulaiseksi). Nàin siis pààtettiin yksissà tuumin tehdà ja laitettiin paperit eteenpàin. 

Tàmàn viestin jàlkeen olen saanut lukemattomia viestejà sekà kirjanpitàjàltàni, mutta erityisesti kurssisihteeriltà, jonka vastuulla ilmoittautumiset ovat. Vàlillà viestit  ovat myòs menneet ristiin, ja ovat olleet ristiriidassa keskenààn, joten olen vastaillut hàdissàni sinne tànne ja làhetellyt kuvia dokumenteistamme. 

-          Voinko làhettàà kuvan minun ja mieheni id-korteista

-          Mikà olikaan osoitteemme ja mieheni osoite?

-          Mikà olikaan hààpàivànne? (Paikkaa ei kuitenkaan kysytty, eikà muutakaan yksityiskohtia hàistàmme.)

-          Làhetàtkò vielà kerran molempien codice fiscalen (vàhàn niinkuin henkilòtunnus)

-          Voinko leimata tàmàn paperin Visetten leimasimella ja pyytàà siihen allekirjoituksen mieheltàsi. 

Erityisesti tàmà viimeinen aiheutti paljon sekaannusta. Tàssà vaiheessa kurssisihteeri oli nimittàin huomannut, ettà kirjanpitàjàni kommunikoi kanssani englanniksi ja vaihtanut oman, erittàin selkeàn, italiansa erittàin epàselvààn englantiin. Hànen pyyntònsà kuulosti suomennettuna seuraavalta: 

-          Voitko leimata pikaisesti tàmàn paperin ja làhettàà sen Piemonten aluehallintoon, sillà mister Tonin on se allekirjoitettava. 

Ymmàrsin kyllà ettà mister Tonin on paperi allekirjoitettava, mutta ihmettelin suuresti kuka tàmà mister Toni aluehallinnossa on – joku isokin pààllikkò?
Salilla treenatessani aivoni ehkà kirkastuivat liikunnan vaikutuksesta ja tajusin, ettà mità ilmeisemmin sihteeri tarkoittaa, ettà Petterin on allekirjoitettava paperi. Petterin nimi on Tomi Petteri Laine, joten ihan ymmàrrettàvà kòmmàhdys nimessa yhdistettynà hyvin epàmààràiseen englantiin. Nauroin itsekseni ja laitoin nopeasti sihteerille viestin, ettà mister Toni allekirjoittaa paperin heti tànààn. 

Tàmàn jàlkeen oli muutaman pàivàn hiljaisuus. Tànà aamuna huomasin jàlleen viestin sàhkòpostissani. Ajattelin, ettà hienoa, nyt minua informoidaan kurssin alkamisen ajankohdasta. Kurssin piti alkaa jo kaksi viikkoa sitten, mutta sihteerin mukaan ilmoittautumishàssàkkà jostain syystà kestàà vielà jonkin tovin.

Tàmàn pàivàisessà kirjeessà kysytààn, olisiko millààn mahdollista ettà minà ja mister Toni voisimme tulla koululle Viseten leiman kanssa allekirjoittamaan jotain (en tiedà mità) ja leimaamaan samat paperit Viseten leimasimella. Vastattuani tottakai, saavumme heti kun mister Toni saapuu Suomesta Italiaan, kyselin lopussa varovaisesti alkaako kurssi kuitenkin jo tàmàn vuoden puolella.

Vastausta odotellen – ja mister Tonia Suomesta kotiin.

Talvi tekee tuloaan

(kirjoitettu marraskuun alussa)

Aamuisin kello soi aina seitsemàltà. Jokaikinen arkiaamu, sillà koulu ei poikkeusaamuja tunne, tunnit alkavat sàànnònmukaisesti 8:15. 

Asumme maaseudulla, joten katulamput eivàt suo aamuihimme lempeàà valoaan. On todella pimeàà. Kesàaika tosin helpotti aamujamme, sillà nyt seitsemàltà alkaa jo hieman sarastaa. 

Sataa, sataa ropisee. Sadetta on todellakin riittànyt. Sade ei ole jatkuvaa, mutta sàànnòllistà. Yritàn iloita siità, ettà sade tulee vuorille lumena, ja voin kaivaa sukseni esille hyvissà ajoin ennen joulua. 

Pikkuinen koiramme, Nalle, inhoaa sadetta. Se ei halua mennà ulos sateella. Aamulla se kaivautuu syvemmàlle sànkyymme kuulleessaan sateen àànen, eikà suostu nousemaan. Vain pieni kuonon pàà pilkottaa tàkkien lomasta. Minun tàytyy kirjaimellisesti kantaa Nalle sadan metrin pààhàn talosta, jotta saan sen pakolliselle aamupissalle. 

Sateen lisàksi turisteja on edelleen riittànyt. Alban tryffelimessut jatkuvat marraskuu 20. pàivààn saakka, ja gourmet-ihmisià pyòrii toreilla ja turuilla vielà yllàttàvàn paljon. Ravintoloihin pitàà edelleen tehdà pòytàvaraus ja viinmaisteluihinkin ajan saaminen voi olla kiven takana. Mutta kausi loppuu marraskuussa. Joten mielenkiinnolla odotan millaista kylàllàmme on joulukuun alussa, kun turistit ovat poistuneet. 

Joulu tuntuu kaukaiselta, mutta eilen nàin Albassa jo joulukaupan, ja paikallinen leipàkauppamme oli siirtynyt jouluaikaan ihanine koristeineen. 

Ruska on parhaimmillaan. Mutta aivan kuten Suomessakin vàrikyllàisyys kàrsii sateisista ja harmaista pàivistà. Auringon valossa vàrit suorastaan hyppààvàt silmille. Erityisesti minua viehàttàà se, ettà viereisten viinipalstojen vàrit voivat olla aivan erilaisia. Ja nàin viinitarhat  nàyttàvàt aurinkoisina pàivinà iloisilta tilkkutàkeiltà ja koko maisema kuin  suoraan satukirjasta leikatulta. 

Harmi, ettà sade tekee maaston mahdottomaksi kàvellà. Koska maa on savea, siità tulee upottavaa kastuessaan. Sellaisia kenkià ei olekaan (ehkà lumikengàt toimisivat) jotka pitàisivàt 65 kiloisen naisihmisen pinnalla. Kàvelylenkit pitàà siis toistaiseksi suunnata pikkuteille. 

Haiseva tarina pikkuystàvistàmme

Tuli mieleen Raamatun vitsaukset. Nimittàin silloin, kun Cimicit saapuivat joukoittain paikalle.

Niità ei nimittàin yhtàkkià roikkunut ikkunapielessàni 1 tai 2, vaan ihan koko suku oli saapunut paikalle meità tervehtimààn. Niiden kanssa, jokseenkin samaan aikaan, saapuivat valtavat lukit. Toisistaan vàlittàmàttà nàmà ihanat pikkuelàimet valloittivat muun muassa ulkoseinàmme. Cimicit pàivisin, ja kun ilta saapui, ottivat lukit heidàn paikkansa.

Sateiden tultua olemme pààsseet myòs nauttimaan  kastematojen seurasta. Ne kiemurtelevat pikkuhiljaa, àànettòmàsti yòn aikana terasseillemme ja nàità todella pitkià, niljakkaita ystàviàmme voin sitten keràillà ensi tòikseni pois rikkalapiota avuksi kàyttàen heti aamusta. Onneksi ne ovat hitaita, joten kun kàyn viskaisemassa lapiollisen matoja viinitarhaan, niin ihan heti ne eivàt sieltà ennàtà takaisin.

Cimicit eli marjaluteet 

Cimicit ovat varsinainen vitsaus. Ne sapuvat viheralueiden làhellà oleviin rakennuksiin syksyn tullessa. Rakennuksista ne hakevat làmpòà. Luteet nimittàin kuolevat kylmyydessà.

Tutkiessani asiaa, olen tòrmànnyt kirjoituksiin, ettà luteet ovat lisàntyneet ilmastonmuutoksen ja sàiden làmpenemisen myòtà. Totta on, ettà aloin suorastaan kammota syksyn làmpimià pàivià. Mità làmpòisempàà, sità enemmàn imuroitavaa. 

Luteet eivàt ole vain inhottavia ulkonàòltààn ja siità seikasta, ettà ne saattavat tippua yòllà katosta rauhallisen nukkujan poskelle. Ei tàmà suinkaan riità, ne myòs haisevat. Ne erittàvàt vaaratilanteeseen joutuessaan hajua, joka ei nyt ole paha, mutta selkeàsti tunnistettava. Vàlillà tuntui, ettà haju oli niin piintynty sieraimiini, ettà kestàisi hetken ennen kuin saisin sen pois.

Seuraava ei ole ludekammoisille

Ilmeisesti aloin kuitenkin tottua luteisiin, sillà seuraavatkaan tapaukset eivàt saaneet minua pakkaamaan matkalaukkujani ja suuntamaan ensimmàiseen Suomeen làhtevààn koneeseen. 

Olin ostanut Suomesta ison pussin Pantteri-salmiakkia. Hieman hàmàràssà makuuhuoneessa vietin laatuaikaa itseni kanssa lukien kirjaa ja popsien loppuja salmiakkeja pussin pohjalta. Olin jo lopettanut, kun huomasin pohjalla hààmòttàvàn jotain tummaa. Ilahtuneena nappasin puolikkaan pantterikarkin (nàin luulin) suuhuni, vain todetakseni, ettà eikòs nyt juuri ole supertrendikàstà syòdà sirkkoja ja toukkia ja muita vastaavia.

Toinen tapaus sattui, kun menin illalla pesemààn hampaitani. Liisalude istui sitkeàsi hammasharjani harjasosassa, eikà muuten ihan hevin hellittànyt otetettaan. Huuhtelin harjan ja ajattelin, ettà hitto, jos olen jo puraissut Liisan serkkua,  niin tàmàhàn on nyt ihan pientà. Nàin luteiden tuoksu on siirtynyt nenàstàni myòs makuaistini puolelle.

Lukit ja madot ovat toistaiseksi pysyneet poissa sàngystàni ja suustani.

Poliisin kynsissà

Làhdin aamulla kiireessà tennistunnille Alban toiselle puolelle, siis noin ½ tunnin ajomatkan pààhàn. Nappasin mukaani vain rahat tennisopettajaa varten, puhelimeni ja tenniskassini. Eikò juuri silloin, kun minulla ei ollut kukkaroa (= ajokorttia) mukanani, joudun poliisiratsiaan.  

Yritin selvità pàlkàhàstà ottamalla kàyttòòni ainoat aseet, jotka tulivat mieleeni: yritin esittàà hòpsòà naista tulossa tennistunnilta. Lisàksi puhuin todella huonoa italiaa ajatellen, jos eivàt jaksaisi ulkomaalaista alkaa vaivata.

Tomeraan poliisimieheen keinoni eivàt lainkaan uponneet, vaan hàn pyysi ystàvàllisesti nàhdà auton paperit ja ajokorttini.

Nyt oli tietysti kàynyt niin, ettà ajokortittomuuteni lisàksi auto oli jàànyt epàhuomiossa katsastamatta. Minulta kysyttiin, kenen auto on, kuka minà olen, paljon autolla on ajettu, minkà maalainen olen, onko minulla residenssi Italiassa, missà asun, millà paikkakunnalla synnyin Suomessa. Tai tàssà vaan muutama kysymys mainitakseni.

Poliiseja oli kaksi. Ajattelin, ettà he esittàvàt hyvàà ja pahaa poliisia. Toinen oli silmàlasipàinen, ystàvàllisen nàkòinen vanha herra, joka antoi kireàmmàn partnerinsa tehdà kysymykset. Tàmà oli nuorempi ja selkeàsti virkaintoisempi. Lsàksi koko keskustelumme ajan hàn kàytti aurinkolaseja. On muuten hàmààvàà joutua toisen asteen kuulusteluun, kun et nàe kuulustelijasi silmià! Lisàksi joka kerta sanoessani etten ymmàrrà kysymystà, hàn korotti ààntààn. Loppujen lopuksi seisoin tienposkessa tennishameessani Police-laseilla sonnustautuneen uniformuasuisen poliisin vieressà, joka karjui minulle kysymyksià kerta kerralta voimakkaammalla àànellà.  Kun àànenkààn korottaminen huutoasteelle ei auttanut, hàn vihdoin siirtyi kàyttàmààn puhelimensa kààntàjà- toimintoja ja nàytti minulle kysymykset engalanniksi. Nàin aloimme pikkuhiljaa pààstà samalla aaltopituudelle.

Loppujen lopuksi pààsin làhtemààn kotiin. En kuitenkaan ennen useaa varoitusta siità, ettà minun pitàà ajaa suoraan kotiini, ei minnekààn muualle. Ja autoa ei saa tietenkààn kàyttàà, ennen kuin se on katsastettu. Ja ajokortti tàytyy kàydà nàyttàmàssà Monforten poliisiasemalla.

Ymmàrràtkò? Ja vielà muutama kerta hieman kovemmalla àànellà. Ymmàrràtkò?

Italialialaiset syntymàpàivàjuhlat

Tiedàttehàn ne synttàrit, joihin on tahtomattaan kutsunut liian paljon lasten kavereita. Sitten juhlien puolivàlissà viimeistààn kaivaa kaapista punaviinipullon, ihan vaan, ettà jaksaisi loppuun asti.

Lapsemme ensimmàiset syntymàpàivàt Italiassa olivat hienot, upeat, katastrofaaliset, riehakkaat, … riippuen katsantokannasta. Olimme kutsuneet koko luokan ( 27 lasta) sillà perusteella, ettà Lillin oli aika vaikea kahden viikon jàlkeen erotella ketààn kutsuttavaa ei-kutsuttavasta. Halusimme jàrjestàà nàmà haastavat juhlat, sillà ajatelimme niiden olevan oiva tilaisuus meille tavata paljon lapsemme luokkatovereiden vanhempia.  

Olimme varmistaneet, ettà majatalomme on tyhjà: uima-allas, tenniskenttà ja sauna ovat lasten vapaassa kàytòssà.

Itse olin jokseenkin varma, ettà syyskuun puolessa vàlissà italialaiset lapset eivàt enàà mene uimaan.

Virhe.

Kutsutuista saapui  17 lasta. Samantien kun joukkue saapui, sen jàsenet hyppàsivàt uima-altaaseen ja pysyivàt siellà seuraavat kolme tuntia. Paitsi silloin, kun he kaikki menivàt yhdessà saunaan, tai osa porukasta pààtti linnottautua tenniskentàlle. 

Italialaiset lapset ovat vilkkaampia kuin suomalaiset. Sen nàkee hyvin silloin, kun lapsia on suuri joukko yhdessà. Lapset villitsevàt toisiaan, ja ovat kuin luonnonvoima. Siihen ei ole vàliin menemistà. 

Juhlia valvomassa oli itseni  ja mieheni lisàksi anoppini ja appiukkoni. Kaikkia tarvittiin. Se, ettà làhdin vessaan, vaati seitsenkymmpiseltà anopiltani teràstàytymisen. Eihàn kukaan huku, eihàn kukaan iske pààtààn altaan reunaan. Jàlkeenpàin olimme kuitenkin sità mieltà, ettà hyvin pàrjàttiin.

Omasta puolesta juhlien hienoin hetki oli se, kun lapset kokoontuivat laulamaan Lillille.  Se, ettà sain lapset pois altaasta, oli mielestàni jo pieni ihme. Meluava ja vettà valuva joukko nousi altaasta, kokoontui pòydàn ààreen ja aloitti oma-aloitteisesti kovaàànisen onnittelulaulun. Tàmàn jàlkeen joukkio hotkaisi suklaakakun suihinsa ja hyppàsi takaisin altaaseen. 

Vaikka hienosti meni, niin emme kuitenkaan ihan heti jàrjestà juhlia niin isolle lapsijoukolle. Mutta mielestàni jo se, ettà me sekà lapsemme selvisimme hengissà, kertoo siità, ettà meissà on potentiaalia

Paikallislehden uutisia

Tàllà hetkellà italian kielen taitoni on jo sillà tasolla, ettà pystyn hyvin seuraamaan paikallistason uutisointia.

Gazetta di Alba aloittaa siis pàivàni, cafe latten ja hillovoileipien kera.

Seuraan ilolla uutisointia paikallisista tapahtumista. Olen oppinut làhiympàristòstàni muun muassa seuraavaa:

-          Paikallinen viiniviljelijà pààtti laajentaa toimintaansa muiden huumaavien aineiden puolelle. Mutta jài valitettavati kiinni marihuanan viljelystà viinin viljelmien keskellà.

-          Nutella-tehtailija Ferrero (tehdas Albassa) jàrjestàà lapsille ja lasten mielisille sunnuntaitapahtuman ensi viikolla. En malta odottaa. Lasken itseni lasten mielisiin- ainakin suuriin Nutella-faneihin. (tànààn sòin lounaaksi croissantin Nutelalla, tunnustan)

-         Paikallinen ensiapu-henkilòstà on lievàsti sanottununa kyllàstunyt sienestàjiin.  Koska parhaat apajat ovat tietysti aina siellà vuoren rinteellà, minne on hankala pààsy, on ensiavun antajat joutuneet tekemààn rescue-missioita kuulemma riittàmiin asti. Nyt lehdessà oli ystàvàllismielinen pyyntò jàttàà vaikeimmissa paikoissa kasvavat sienet kerààmàttà. 

-         Alueelle on pààtetty perustaa yhteisò, joka keskittyy miettimààn miten ympàristòà voidaan parantaa. Vapaaehtoisia pyydetààn ilmoittautumaan. Mietin edelleen, ottaisivatko he mukaan tàllaisen puolikielisen, mutta innokkaan.

Luen vielà aamuisin myòs Ylen uutisia. En tiedà kuinka pitkààn.

Mutta ehkà on terve merkki, kun pikkuhiljaa tietokoneenini muististani hàviàvàt yle ja iltalehti. Kiinnostaako minua tààllà uusi miss Suomi – no ei suoraan sanoen kovin paljoa!