Poliisin kynsissà

Làhdin aamulla kiireessà tennistunnille Alban toiselle puolelle, siis noin ½ tunnin ajomatkan pààhàn. Nappasin mukaani vain rahat tennisopettajaa varten, puhelimeni ja tenniskassini. Eikò juuri silloin, kun minulla ei ollut kukkaroa (= ajokorttia) mukanani, joudun poliisiratsiaan.  

Yritin selvità pàlkàhàstà ottamalla kàyttòòni ainoat aseet, jotka tulivat mieleeni: yritin esittàà hòpsòà naista tulossa tennistunnilta. Lisàksi puhuin todella huonoa italiaa ajatellen, jos eivàt jaksaisi ulkomaalaista alkaa vaivata.

Tomeraan poliisimieheen keinoni eivàt lainkaan uponneet, vaan hàn pyysi ystàvàllisesti nàhdà auton paperit ja ajokorttini.

Nyt oli tietysti kàynyt niin, ettà ajokortittomuuteni lisàksi auto oli jàànyt epàhuomiossa katsastamatta. Minulta kysyttiin, kenen auto on, kuka minà olen, paljon autolla on ajettu, minkà maalainen olen, onko minulla residenssi Italiassa, missà asun, millà paikkakunnalla synnyin Suomessa. Tai tàssà vaan muutama kysymys mainitakseni.

Poliiseja oli kaksi. Ajattelin, ettà he esittàvàt hyvàà ja pahaa poliisia. Toinen oli silmàlasipàinen, ystàvàllisen nàkòinen vanha herra, joka antoi kireàmmàn partnerinsa tehdà kysymykset. Tàmà oli nuorempi ja selkeàsti virkaintoisempi. Lsàksi koko keskustelumme ajan hàn kàytti aurinkolaseja. On muuten hàmààvàà joutua toisen asteen kuulusteluun, kun et nàe kuulustelijasi silmià! Lisàksi joka kerta sanoessani etten ymmàrrà kysymystà, hàn korotti ààntààn. Loppujen lopuksi seisoin tienposkessa tennishameessani Police-laseilla sonnustautuneen uniformuasuisen poliisin vieressà, joka karjui minulle kysymyksià kerta kerralta voimakkaammalla àànellà.  Kun àànenkààn korottaminen huutoasteelle ei auttanut, hàn vihdoin siirtyi kàyttàmààn puhelimensa kààntàjà- toimintoja ja nàytti minulle kysymykset engalanniksi. Nàin aloimme pikkuhiljaa pààstà samalla aaltopituudelle.

Loppujen lopuksi pààsin làhtemààn kotiin. En kuitenkaan ennen useaa varoitusta siità, ettà minun pitàà ajaa suoraan kotiini, ei minnekààn muualle. Ja autoa ei saa tietenkààn kàyttàà, ennen kuin se on katsastettu. Ja ajokortti tàytyy kàydà nàyttàmàssà Monforten poliisiasemalla.

Ymmàrràtkò? Ja vielà muutama kerta hieman kovemmalla àànellà. Ymmàrràtkò?

Italialialaiset syntymàpàivàjuhlat

Tiedàttehàn ne synttàrit, joihin on tahtomattaan kutsunut liian paljon lasten kavereita. Sitten juhlien puolivàlissà viimeistààn kaivaa kaapista punaviinipullon, ihan vaan, ettà jaksaisi loppuun asti.

Lapsemme ensimmàiset syntymàpàivàt Italiassa olivat hienot, upeat, katastrofaaliset, riehakkaat, … riippuen katsantokannasta. Olimme kutsuneet koko luokan ( 27 lasta) sillà perusteella, ettà Lillin oli aika vaikea kahden viikon jàlkeen erotella ketààn kutsuttavaa ei-kutsuttavasta. Halusimme jàrjestàà nàmà haastavat juhlat, sillà ajatelimme niiden olevan oiva tilaisuus meille tavata paljon lapsemme luokkatovereiden vanhempia.  

Olimme varmistaneet, ettà majatalomme on tyhjà: uima-allas, tenniskenttà ja sauna ovat lasten vapaassa kàytòssà.

Itse olin jokseenkin varma, ettà syyskuun puolessa vàlissà italialaiset lapset eivàt enàà mene uimaan.

Virhe.

Kutsutuista saapui  17 lasta. Samantien kun joukkue saapui, sen jàsenet hyppàsivàt uima-altaaseen ja pysyivàt siellà seuraavat kolme tuntia. Paitsi silloin, kun he kaikki menivàt yhdessà saunaan, tai osa porukasta pààtti linnottautua tenniskentàlle. 

Italialaiset lapset ovat vilkkaampia kuin suomalaiset. Sen nàkee hyvin silloin, kun lapsia on suuri joukko yhdessà. Lapset villitsevàt toisiaan, ja ovat kuin luonnonvoima. Siihen ei ole vàliin menemistà. 

Juhlia valvomassa oli itseni  ja mieheni lisàksi anoppini ja appiukkoni. Kaikkia tarvittiin. Se, ettà làhdin vessaan, vaati seitsenkymmpiseltà anopiltani teràstàytymisen. Eihàn kukaan huku, eihàn kukaan iske pààtààn altaan reunaan. Jàlkeenpàin olimme kuitenkin sità mieltà, ettà hyvin pàrjàttiin.

Omasta puolesta juhlien hienoin hetki oli se, kun lapset kokoontuivat laulamaan Lillille.  Se, ettà sain lapset pois altaasta, oli mielestàni jo pieni ihme. Meluava ja vettà valuva joukko nousi altaasta, kokoontui pòydàn ààreen ja aloitti oma-aloitteisesti kovaàànisen onnittelulaulun. Tàmàn jàlkeen joukkio hotkaisi suklaakakun suihinsa ja hyppàsi takaisin altaaseen. 

Vaikka hienosti meni, niin emme kuitenkaan ihan heti jàrjestà juhlia niin isolle lapsijoukolle. Mutta mielestàni jo se, ettà me sekà lapsemme selvisimme hengissà, kertoo siità, ettà meissà on potentiaalia

Paikallislehden uutisia

Tàllà hetkellà italian kielen taitoni on jo sillà tasolla, ettà pystyn hyvin seuraamaan paikallistason uutisointia.

Gazetta di Alba aloittaa siis pàivàni, cafe latten ja hillovoileipien kera.

Seuraan ilolla uutisointia paikallisista tapahtumista. Olen oppinut làhiympàristòstàni muun muassa seuraavaa:

-          Paikallinen viiniviljelijà pààtti laajentaa toimintaansa muiden huumaavien aineiden puolelle. Mutta jài valitettavati kiinni marihuanan viljelystà viinin viljelmien keskellà.

-          Nutella-tehtailija Ferrero (tehdas Albassa) jàrjestàà lapsille ja lasten mielisille sunnuntaitapahtuman ensi viikolla. En malta odottaa. Lasken itseni lasten mielisiin- ainakin suuriin Nutella-faneihin. (tànààn sòin lounaaksi croissantin Nutelalla, tunnustan)

-         Paikallinen ensiapu-henkilòstà on lievàsti sanottununa kyllàstunyt sienestàjiin.  Koska parhaat apajat ovat tietysti aina siellà vuoren rinteellà, minne on hankala pààsy, on ensiavun antajat joutuneet tekemààn rescue-missioita kuulemma riittàmiin asti. Nyt lehdessà oli ystàvàllismielinen pyyntò jàttàà vaikeimmissa paikoissa kasvavat sienet kerààmàttà. 

-         Alueelle on pààtetty perustaa yhteisò, joka keskittyy miettimààn miten ympàristòà voidaan parantaa. Vapaaehtoisia pyydetààn ilmoittautumaan. Mietin edelleen, ottaisivatko he mukaan tàllaisen puolikielisen, mutta innokkaan.

Luen vielà aamuisin myòs Ylen uutisia. En tiedà kuinka pitkààn.

Mutta ehkà on terve merkki, kun pikkuhiljaa tietokoneenini muististani hàviàvàt yle ja iltalehti. Kiinnostaako minua tààllà uusi miss Suomi – no ei suoraan sanoen kovin paljoa!

Kun luulin tietàvàni miten italialainen koulu toimii

Ajattelin, ettà kun aloitamme toisen kerran italialaisen koulun, niin kaikki sujuisi paljon helpommin kuin ensimmàisellà kerralla. 

Osin nàin on kàynytkin. Mutta….

taisteltuani kolme viikkoa siità yksinkertaisesta tiedosta, miten saan maksettua lapseni kouluruokailun, nostan jàlleen kàteni pystyyn ja antaudun. Tànààn lapseni tulee lounaalle kotiin, koska kuulemma kuulee pàivittàin huomautuksia siità, ettei hànellà ei ole ruokalipukkeita.
Toistaisesi hànen on kuitenkin annettu ruokailla muiden kanssa. 

Neuvot, joita olen saanut toistaiseksi:
1. koulutoimistosta – ei mitààn. Vaikka virkailija selkeàsti ymmàrsi, ettà olemme ulkomaalaisia ja olisi hyvin voinut neuvoa meità tàstà suhteellisen yksinkertaisessa asiassa.

2. Muilta àideiltà – tàytà lapsen pàivàkirjasta sivu, jossa kysytààn, osallistuuko hàn ruokailuun. Tehty. Ei mitààn apua.

3. Toisilta àideiltà: mene pankkiin ostamaan lippuja ruokailuun. Odota kuitenkin,  ettà saat koulusta jonkin nàkòisen todistuksen, jonka perusteella lippuja myydààn. Eipà ole kuulunut koulusta mitààn.

4. Koulutuoimistosta kyselyn jàlkeen:  keskustoimistosta  laitetaan tàytettàvàksi paperi, jonka avulla ilmeisesti anotaan pààstyà kouluruokailun piiriin. Lappu tàyttetty ja odotukset ovat olleet korkealla jo kaksi viikkoa. 

Kahden viikon ja useiden puheluiden (joita soitti italialainen tyòntekijàmme Jessica) sain koodin, jolla pààsen huomenna ja ilmeisesti Lillin koko loppu kouluajan ostamaan ruokalipukkeita pankista. Olen onnellinen ja kiitollinen Jessicalle.

Kaiken taistelun jàlkeen lapseni ilmoitti, ettà hàn tulisi kyllà mielummin kotiin lounaalle, koska kouluruoka on kuulemma niin pahaa.

Sanoin hànelle; Dream about it. MENSA it will be.