Kun luulin tietàvàni miten italialainen koulu toimii

Ajattelin, ettà kun aloitamme toisen kerran italialaisen koulun, niin kaikki sujuisi paljon helpommin kuin ensimmàisellà kerralla. 

Osin nàin on kàynytkin. Mutta….

taisteltuani kolme viikkoa siità yksinkertaisesta tiedosta, miten saan maksettua lapseni kouluruokailun, nostan jàlleen kàteni pystyyn ja antaudun. Tànààn lapseni tulee lounaalle kotiin, koska kuulemma kuulee pàivittàin huomautuksia siità, ettei hànellà ei ole ruokalipukkeita.
Toistaisesi hànen on kuitenkin annettu ruokailla muiden kanssa. 

Neuvot, joita olen saanut toistaiseksi:
1. koulutoimistosta – ei mitààn. Vaikka virkailija selkeàsti ymmàrsi, ettà olemme ulkomaalaisia ja olisi hyvin voinut neuvoa meità tàstà suhteellisen yksinkertaisessa asiassa.

2. Muilta àideiltà – tàytà lapsen pàivàkirjasta sivu, jossa kysytààn, osallistuuko hàn ruokailuun. Tehty. Ei mitààn apua.

3. Toisilta àideiltà: mene pankkiin ostamaan lippuja ruokailuun. Odota kuitenkin,  ettà saat koulusta jonkin nàkòisen todistuksen, jonka perusteella lippuja myydààn. Eipà ole kuulunut koulusta mitààn.

4. Koulutuoimistosta kyselyn jàlkeen:  keskustoimistosta  laitetaan tàytettàvàksi paperi, jonka avulla ilmeisesti anotaan pààstyà kouluruokailun piiriin. Lappu tàyttetty ja odotukset ovat olleet korkealla jo kaksi viikkoa. 

Kahden viikon ja useiden puheluiden (joita soitti italialainen tyòntekijàmme Jessica) sain koodin, jolla pààsen huomenna ja ilmeisesti Lillin koko loppu kouluajan ostamaan ruokalipukkeita pankista. Olen onnellinen ja kiitollinen Jessicalle.

Kaiken taistelun jàlkeen lapseni ilmoitti, ettà hàn tulisi kyllà mielummin kotiin lounaalle, koska kouluruoka on kuulemma niin pahaa.

Sanoin hànelle; Dream about it. MENSA it will be.