Italian koulussa ei laiskotella

Nyt kun lapset ovat käyneet italialaista koulua neljä kuukautta, on minulle selvinnyt monta asiaa.
Esimerkiksi  miksi lapset tekevät niin paljon läksyjä, ei nyt Lillin luokalla, mutta Rasmuksen ja Juliuksen. Syynä tähän on se, että kokeista ei ilmoiteta etukäteen. Tulet aamulla kouluun, ja kas vain toteat, että tänään on maantiedon koe, joka ratkaisee numerosi joulutodistukseen. Kun kerroimme Suomen koulusta, jossa opettaja kiltisti ilmoittaa vähintään viikkoa etukäteen kokeesta ja koealueesta, meille naurettiin " sehän on aivan liian helppoa"!

Lisäksi koulupäivät ovat todella pitkiä. Rasmuksella ja Lillillä on kolmena päivänä viikossa 7,5 tuntia ja kahtena 5 tuntia. Välitunteja on paljon vähemmän kuin Suomessa. Aamulla painetaan kaksi tuntia putkeen, ennen kuin on ensimmäinen tauko. Pitkinä päivinä on sentään suhteellisen pitkä ruokatunti. Näiden päivien päälle tulevat vielä läksyt, joita jopa Lillillä on ollut suhteellisen paljon.

Lilli käy ensimmäistä luokkaa, jonka päätarkoitus on, että lapset oppivat mahdollisimman nopeasti lukemaan. (Lilli kävisi siis Suomessa vielä esikoulua). Luoja kiitos Lilli tavasi ensimmäiset tavunsa ja sanansa noin kuukausi sitten ja minä sain opettajan pois niskastani. Siihen asti päivittäinen tervehdys oli ollut, että Lillin pitäisi harjoitella kotona enemmän.

Lapsillemme Suomalainen koulu tuntuu varmaan tämän myllytyksen jälkeen lastenleikiltä!

Yritimme analysoida Italian ja Suomen koulusysteemin eroja italianopettajani kanssa, jolla on kaksi lasta. Hänen mielestään Italian koulu on hyvin teoreettinen ja kaikista asioista pyritään opettelemaan "kaikki mahdollinen". Koulukirjatkin ovat niin jumalattoman paksuja, että suomalainen oppilas jo pyörtyisi sellaisen nähdessään.
Koulu alkaa aina kahdeksalta, monet koulut toimivat vielä kuutena päivänä viikossa.
Ei voi siis pohjois-italialaisia ainakaan laiskoiksi syyttää. Kuutena päivänä kahdeksaksi töihin tai kouluun ja sunnuntaina kahdeksaksi aamumessuun.

Mutta torstainana alkaa joululoma, joten reilut kaksi viikkoa ihanaa laiskuutta, hiihtämistä ja syöpöttelyä edessäpäin!

Tässä vielä muutama kuva ala-asteen joulujuhlasta.

Apua, joudummeko kirkonkiroukseen?

Julius joutui Sister Saran puhutteluun koulussa, vakavaan sellaiseen.

Kyseiseen puhutteluun johti hartaushetki koulussa, jossa oppilaat saivat myös käydä ehtoollisella. Julius (käytyään juuri rippikoulun Suomessa) oli kysynyt luokkatovereiltaan, voiko hänkin osallistua. Oppilaiden mielestä ilman muuta, ja näin Julius oli mennyt muiden mukana.

Mutta koska emme ole katolilaisia,  emme saa missään nimessä mennä ehtoolliselle!!! Asia on todella vakava. Kävin pitkän ja ”rakentavan” keskustelun asiasta kyseisen nunnan kanssa jälkeenpäin. Luterilainen ehtoollinen tarkoittaa kuulemma vain syntien anteeksiantamista, mutta katolilaisuudessa  leipä ja viini muuttuvat konkreettisesti  Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. No joka tapauksessa, asia on meiltä vääräuskoisilta kielletty.

Entäs sitten Rasmus. Rasmuskin oli iloisesti käynyt ehtoollisella. Luokkakaverit olivat opettaneet miten kädet pitää laittaa, jos haluaa leivän suoraan suuhun tai sitten annettuna käteen yms. muut tärkeät seikat.  Asiasta kuultuaan Rasmuksen  opettaja suhtautui kuitenkin positiivisemmin kuin em. nunna. Gloria oli vain nauranut ja sanonut ettei Rasmus saa mennä enää toista kertaa.

Lilli ei ollut käynyt ehtoollisella, mutta on oppinut miten katolilaiset tekevät ristinmerkin ja ne latinankieliset sanat, mitä sanovat samalla. Tätä uutta taitoa hän esitteli ahkerasti Roomassa ollessamme, muun muassa syödessämme ravintoloissa.

Kauden avajaiset

Olimme sunnuntaiaamuna jo pukeutuneet retkivaatteisiimme tarkoituksena lähteä vuorille kävelemään. Ilma oli kaunis ja aurinkoinen. Kahvia juodessani satuin kuitenkin huomaamaan lehdessä ilmoituksen, että kotirinteellämme on kaudenavajaiset. Hissilläkin pääsee ilmaiseksi. Sinne siis. Luvassa oli paikallisten toimijoiden esittelyä ja paikallisten tuotteiden maistelua. (kuuluu asiaan jokaisessa kissanristiäisessä. Kyseessä ovat aina juusto- ja makkarakauppiaat).
Luntakin on rinteille tykitetty sen verran, että lapset saivat vuoden ensimmäisen lumisodan aikaiseki. Muuten rinteet olivat vielä lumettomat, tarkoitus on kai saada ne auki jouluksi. Talvi on täälläkin myöhässä.

Väkeä oli pilvin pimein, mutta onnistuimme kaappaamaan kuitenkin yhden rinneravintolan terassilta pöydän itsellemme. Gourmetelämyksiä ei tosin saanut, listalla oli ranskalaisia perunoita, lihapataa ja jälkiruoaksi juustoa. Aurinko porotti kuumasti ja nautimme kauniista sunnuntaipäivästä viiniä siemaillen ja italialaisia tarkkaillen. Kaikki vetivät perinteseen tapaan pienet sunnuntai-iltapäivä hönöt viinillä ja poisuivat ravintolasta iloisesti hymyillen ja höpötellen. Sunnuntai on ehdottomasti paras päivä Italiassa!

Lähirinteemme on Barziossa sijaitseva Piani di Bobbio. Se on ihan hyvä pieni hiihtokeskus. Siellä on jopa 4 mustaa rinnettäkin. Meiltä ajaa hissin ala-asemalle 10m minuuttia.

Lilli kuivaharjoittelee hissin käyttöä. Minä pidän huolta Hello Kitty-repusta.

Mammojen pizzailta

Rasmuksen luokkalaisten äidit muodostavat tiiviin ryhmän. Kaikki ovat tunteneet toisensa jo viitisen vuotta tai pidempääkin. Joka iltapäivä he kerääntyvät ringiksi koulun pihalle odottamaan ”pienokaisiaan” koulusta. Minut vedettiin mukaan tähän piiriin heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Kaikki olivat ystävällisiä ja avuliaita, eniten tietysi ne, jotka osasivat englantia.

Minulle oli jo vihjailtu, että pari, kolme kertaa vuodessa he lähtevät ulos illalla ilman miehiä ja lapsia. Nyt syksyn ensimmäinen pizzailta oli vihdoin ajankohtainen. Sen verran olen kuitenkin vielä ulkopuolinen, että kuulin asiasta jälkijunassa. Moni äideistä muisti kuitenkin varmistaa, että varmasti tiedän asiasta ja minulle järjestettiin myös kyyditys paikalle minun sitä mitenkään pyytämättä. Suomalaisena ajattelin, että onpas ystävällistä, ei tarvitse itse olla kuskina!

Kokoonnuimme ravintolaan ja ensimmäiseksi opin, että ”pizzailta” on yleisnimitys sille, että lähdetään ulos syömään porukassa. Jotkut tilasivat pizzaa, suurin osa ei. Toiseksi opin, että ulos lähteminen täällä tarkoittaa todella sitä, että mennään syömään – ei juomaan. Minä olin ensimmäinen, joka vienolla äänellä ehdotti, että eikö nyt otettaisi lasilliset viiniä. Loppujen lopuksi 15 naisesta 4 joi viiniä, loput vettä tai coca colaa.

Pöydässä kävi mieletön puheen papatus. Jos olette Italiassa olleet ja tarkkailleet isoja seurueita, niin puhehan pöydässä on jatkuvaa; välillä se nousee ja sitten taas laskee nousten jälleen päättyen naurunremakkaan. Tänä kyseisenä iltana puheen sai nousemaan (samalla käsien heilunta kiihtyi potenssiin 10) kaksi asiaa: se minkä kieli lasten oli järkevä valita ensi vuonna toiseksi vieraaksi kieleksi englannin rinnalla. Pöydässä syntyi heti kaksi rintamaa, saksa vastaan espanja. Molemmat rintamat perustelivat kantaansa vahvasti ja kovaäänisesti.  Toinen yhtä vahva mutta yksimielinen rintama syntyi, kun piti äänestää siitä, otetaanko joulupäivälliselle mukaan lapset ja miehet vai vain lapset. Kaikki olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että ukot pysykööt kotona!

Ilta oli hauska, lähdimme käymään vielä baarissa (jossa useimmat joivat teetä!!!). Leccon iltaelämä on valitettavasti hyvin rauhallista ja iltakin oli torstai, joten kaikki olimme aivan poikki kun kahdentoista maissa lähdimme kotia kohden.

"Käyhän ilman kuittia"

Olin jo ajatellut, että italialaisten tekemä pimeä työ on tuulesta temmattua. Niin kuuliaisesti olen saanut vastaanottaa kuitteja jokaisesta pienestä  maitolitra-ostoksestanikin.  Italialaiset ovat suorastaan hysteerisiä kuittiensa kanssa, en muista Suomesta mitään vastaavaa. Täällä ei tulisi mieleenkään, että myyjä ryttäisi kuitin ja heittäisi sen samantien roskikseen, kuten Suomessa usein tehdään.

Oikein ilahduin, kun Rasmuksen fysioterapeutti kysyi, tarvitsenko kuittia.  Vihdoin pääsin todistamaan kunnollista veronkiertoa

Kaksi kertaa viikossa käytän autoa ajaessani keskustaan kielitunneille. Olen löytänyt loistavan parkkihallin, jossa on aina tilaa ja tarpeeksi isot parkkiruudut. Lisäksi palvelu on aivan erinomaista. Ei tarvitse lippua itse laittaa masiinaan eikä todellakaan tarvitse maksaa automaattiin. Virkailija tulee jo juosten paikalle ja napaa lipun kädestäni. Ihmettelin tätä erinomaista palvelua monta viikkoa, kunnes vihdoin tänään tajusin, että kysehän on selvästä rahan pimityksestä. Maksan käteisellä kassaan, en saa kuittia ja virkailija tulee painamaan jotain nappia, jotta puomi aukeaa.

Tänään taisi kyllä olla pomo paikalla, sillä meno oli tyystin toisenlaista  : )

Jatkan tarkkailua -  ja raportoin uudelleen. Toistaiseksi siis toiminta ollut hyvin pienimuotoista ja ymmärrettävää.

( Itsekin siirryn "pimeästä" parkkihallistani viereseen kalliseen kerrostaloon, jossa maksan pimeästi italianopelleni tunneistani. EI tulisi mieleenikään raportoida verottajalle!)

Syyslomalla Veronassa

Ajelimme Veronaan sunnuntai-iltana ja lähdimme tiistaina. "Kaksi päivää kulttuuria" - kuten Julius asian ilmaisi. Kävimme muun muassa katsomasa Veronan ehkä kuuluisinta nähtävyyttä, Julian parveketta.
Hotellimme oli aivan Verona areenan läheisyydessä. Hintakin oli kohtuullinen, mutta kuulemma ainakin tuplaantuu ooperajuhlien aikaan. Sää oli aurinkoinen ja päivällä lämmin. Ihanaa, vaikka toisaalta talvi saisi alkaa tulla, jotta päästäisiin jouluna hiihtämään.

Anestesialääkärin vastaanotolla

Kun pääset italialaisen terveydenhoidon piiriin, tarvitset käyttääksesi sen palveluja terveyskortin, ”tessera sanitarian”.  Pitkällisen ja erinnäisten väärien neuvojen jälkeen saimme selville ufficion, josta kortin voi käydä noutamassa. Menimme sinne hyvissä ajoin varustautuneina pitkään odotukseen. Yllättäen pääsimmekin tiskille nopeasti, mutta heti kättelyssä kävi ilmi, että koska mm. avioliittotodistuksemme oli kotona, kortteja ei voitu meille kirjoittaa. Olimme tehneet anteeksiantamattoman virheen Italiassa: emme olleet raahanneet mukanamme kansiota, joka sisältää todistukset lähes kaikesta mahdollisesta meihin liittyvistä asioista. (olin naureskellut näille kansioille, joita ihmiset kantavat jokaiseen kunnan toimistoon mukanaan, mutta alan pikkuhiljaa ymmärtää asian tärkeyden) .

Matka kotiin ja takaisin toimistoon todistusten kanssa. Tämän jälkeen saimme käteemme listan, josta valitsimme perheellemme oman lääkärin. Me katsoimme parhaimmaksi ottaa meitä lähimmän (50m asunnostamme). Tällä lääkärillä käymme sitten valittamassa kaikki vaivamme ja hän lähettää meidät eteenpäin, jos katsoo aiheelliseksi.

Minä tarvitsin itselleni ja lapsille terveystodistukset urheilua varten. Seurat vaativat niitä, ja jopa kuntosalisi haluaa todistuksen, että olen täysissä hengen ja ruumiin voimissani.  Otin siis itseäni niskasta kiinni ja lähdin Lillin kanssa katsastamaan lääkäriämme.

Vastaanotto on todella aivan talomme lähellä, en ollut sitä vain koskaan huomannut.  Ensimmäinen asia, joka pisti silmääni, oli seinässä oleva kyltti: Lääkäri XXXX, erikoistunut anestesiaan ja hammaslääketieteeseen.  Minulla ei juuri sillä hetkellä ollut tarvetta kumpaakaan, mutta menin sisään kuitenkin.  Vastaanotolle ei ollut ajanvarausta maanantai-iltana, joten kaikki pääsivät sisään vuorollaan. Ilahtuneena huomasin tutun kaupan tädin olevan myös jonossa. Varmistin häneltä, että tohtorimme ei ole siis VAIN hammaslääkäri ja myös ihan tavallinen lääkäri. "Kyllä kyllä, torstaisin hän hoitaa hampaita, muina päivinä muuta kehoa".

Vuoromme tultua tämä vanha herrasmies ensiksi ilmoitti, että hän ei hoida lapsia. Rouva hyvä, teidän täytyy etsiä lastenlääkäri. (tätä ei tietenkään terveystoimiston virkailija voinut minulle kertoa). Lääkäri sanoi, että minun on palattava toimistoon, ja valittava lapsillemme uusi lääkäri. No voisikohan kuitenkin kirjoittaa minulle todistuksen salia varten.

-          Kyllä kyllä, olisiko teillä mukana jotain todistusta, että olette terve?

-          Eiii, sanoin miettien, että mitähän todistusta tohtori mahtaa tarkoittaa. Mutisin jotain kaikkien papereiden olevan Suomessa.

-          Selvä sitten , kirjoitan vain lähetteen tutkimuksiin.

-          Saanko vastaanottojan tai jotain, kysyin.

-          Ei ei, voitte tulla milloin tahansa uudestaan tämän lähetteen kanssa.

SIIS sain lähetteen hänelle itselleen verenpaineen yms. ottoa varten, mutta tämänkertaisella vastaanottokäynnillä hän ei voinut asioita hoitaa. Lähdin vastaanotolta lievästi ärtyneenä. Nyt minun pitää mennä uudestaan tutkituttamaan itseni, jotta saan paperin, jotta voin käydä salilla.

Seuraavana päivänä menin hakemaan lastenlääkärin nimeä terveystoimistosta. Hieman harmistuneena selitin, miten minun ja mieheni lääkäri ei hoida lapsia. Virkailija katsoi lääkärin nimeä ja sanoi iloisesti, ei tietenkään, hän hoitaa vain aikuisia. En jaksanut suuttua asiasta, kyseessä oli nimittäin eri virkailija, kuin se joka alun perin antoi meille lääkärin nimen.

Tänään olemme matkalla lastenlääkärin vastaanotolle. Mielenkiinnolla odotan.

Näin vuokraisäntäämme aamulla ja hän sanoi suosittelevansa lääkärin vaihtoa. Se meitä lähellä oleva ei ole kuulemma hyvä. Onneksi en kuitenkaan ole menossa hoidattamaan hampaitani hänellä.

Italian kielioppi

Kun aloin opiskella italiaa, ajattelin tyytyväisenä, että onpas helppoa. Pitkään elin sen harhaluulon vallassa, että italia on suhteellisen yksinkertainen kieli.

Valitettavasti olen herännyt huomaamaan, että italian verbioppi on aivan järkyttävän monimutkaista!

On olemassa preesens ja imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti,  konditionaali ja imparatiivi, aivan kuten Suomessakin.  Mutta on muun muassa olemassa toinenkin perfekti ja pluskvamperfekti. Näitä ei onneksi käytetä Pohjois-Italiasa, mutta muodot on kuitenkin tunnIstettava esim. tekstistä. Sitten on futuuri  ja futuuri anteriore.

Tämän lisäksi  on olemassa konjuktiivi, jolla on myös kaikki aikamuodot. Konjuktiivia käytetään mm. ehtovirkkeissä. Siis jälleen pitää opetella samasta verbistä eri muodot kaikille aikamuodoille. Ajattelin ensin, että jätän konjuktiivin kokonaan väliin, kunnes opettajani Madde valisti minua viime tunnillamme, että ilman konjuktiivia en voi sanoa esim. seuraavaa lausetta. Pelaisin (konditionaali) enenmmän tennistä, jos minulla olisi (konjuktiivin imperfekti) enenmmän aikaa.

Essere  esimerkiki on olla-verbi ja taipuu niinkin kummallisiksi muodoiksi kuin esimerkiksi:
(minä, sinä hän, me, te, he)

preesens:  sono , sei, e, siamo, siete, sono,

Imperfekti: ero, eri, era, eravamo, eravate, erano

passato remoto: fui, fosti, fu, fummo, foste, furono

konjuktiivi; sia, sia, sia, siamo, siate, siano

Futuuri. Saró, sarai, sará, saremo, sarete, saranno

Konditionaali; sarei, saresti, sarebbe, saremmo, sareste, sarebbero

Että se kielen yksinkertaisuudesta.

Verbioppia kertaillessa illat kuluvat rattoisasti!

Lisäksi olen muun muassa oppinut viime viikkojen aikana, miten sanotaan ”tarvitsen jotain”. Ei suinkaan kuten englannissa ”I need” , vaan italiaksi sanotaan yksinkertaisemmillaan minulla on tarve johonkin, tai sitten minua palvelisi jokin (ho bisogno di qualcosa, mi serve qualcosa). Eikä kukaan tule vierailemaan (vain lääkärissä tai museossa ”visiteerataan”) kylään tullaa löytämään meidät (trovare noi). Eikä kukaan tietenkään kävele (camminare) vaan menee jaloillaan (andare a piedi).

Leccon ranta ja vanhakaupunki

Ina oli käymässä luonamme syyslomalla Sveitsistä ja Saavalaiset Suomesta. Viimesenä lämpimänä päivänä nautimme auringosta Leccon rannalla. Seuraavana päivänä ilma muuttui selkeästi syksyiseksi.

Syysaamu

Aamut voivat olla jo todella viileitä. Aurinko kuitenkin lämmittää päivällä, joten lämpötila voi heittää aamun + 10: stä iltapäivän +22:een. Yleensä ne vaatteet jotka valitse aamulla, saavat minut hikoilemaan iltapäivällä. Kaikki muut kulkevat kyllä toppatakki päällä, ja pitävät minua "pohjoisen ihmeenä", joka tarkenee todella vähissä vaatteissa.

Petterin näkemyksiä italiasta 1: Italian työkulttuuri

Asumme Lombardian  pohjoisosassa. Täällä on teollisuutta ja pitkäaikaista vaurautta. Työpaikkoja on, joskaan ei liikaa, mutta niitä kuitenkin on. Asuinkaupunkimme Lecco on yksi Italian vauraimpia kaupunkeja teollisuutensa ansiosta. Leccossa on paljon metalli -ja konepajateollisuutta, joten tällä seudulla työpaikat on lähinnä teollisuudessa, vähemmän turismissa ja niihin liittyvissä oheispalveluissa.

Työpäiviä on samalle päivälle ikään kuin kaksi; ensimmäinen aloitetaan noin klo 8.00 ja se päättyy klo 12.30 alkavaan lounaaseen. Lounastauko kestää muutaman tunnin, minkä jälkeen töitä jatketaan noin klo 15.30 ja työpäivä päättyy noin klo 19. Lounastauon aikana - mitä harhaanjohtavasti joku saattaa kutsua Siestaksi - alussa ja lopussa on kovat ruuhkat. Tauolla kukin tekee mitä parhaaksi näkee; käy lounaalla mamman luona (niin kuin valtaosa  tekee), työlounaalla lähiravintolassa tai hyppää pyörän selkään ja tekee päivän urheilut keskellä päivää. Ravintolat avaavat klo 12 ja sulkevat klo 14. 

Italialaisten sosiaalisuus näkyy vahvasti myös töissä; juuri kukaan ei halua tehdä töitä yksin. Esimerkkinä joko bisneskokoukset tai aitaa korjaavat työmiehet. Kaikki kulkevat aina vähintään pareittain, ja yleensä isoissa joukoissa. Juttu luistaa ja kaipa ne työtkin tulee tehdyksi.

Ylpeys työstä. En ole tavannut ainoatakaan italialaista, joka ei olisi ylpeä työstään. Tai hän kykenee vähintäänkin antamaan vaikutelman, että hän on ainoa, joka kykenee tätä työtä tekemään. Oli sitten kyseessä poliisi, autonkuljettaja, aidankorjaaja tai ravintolan tarjoilija. Tämä välittyy kaikkialle, ja palvelu on erittäin korkeatasoista. Tietenkin kaikki hoituu italiaksi, englannin kielellä asioiville tilanne saattaa vaikuttaa erilaiselta.

Petteri 2: Liikenne Italiassa

Italialaiset rakastavat moottoreita. Mitä lujempaa kone pärisee, sitä machompaa se on. Pienilläkin kujilla ja vuoristoteillä Fiatit ulvovat täysillä kierroksilla ja mutkiin ajetaan surutta. Suuri osa autoista on sitten sen näköisiä, että ahdasta on joskus ollut. Vaan eivät kaikki autot ole rytättyjä kulmistaan, vai montako lommoista Ferraria olet nähnyt? Yleensä jos Ferrari - tai jokin vastaava – on kolaroitu, se on tehty kunnolla.

Liikenne täällä pohjoisessa  on yleisesti ottaen hieman maltillisempaa kuin etelässä . Liikenne etenee ja  ihmiset antavat tilaa, kun sen ottaa.  Jos vuoroaan jää odottamaan, saa odottaa kauan. Kulttuuri on hieman erilaista kuin Suomessa, joissa liikennemerkkejä noudatetaan, usein jopa kirjaimellisesti. Täällä menee se, joka uskaltaa tai luulee ehtivänsä.

En ole nähnyt tilastoa moottoripyöräonnettomuuksista Italiassa, mutta olisin kovin hämmästynyt, jos tilasto ei olisi surullista luettavaa. Moottoripyöräilijät ajavat kuin viimeistä päivää, ja joillekin se myös sitä on. Oli tila iso tai pieni, aina siitä joku motoristi luulee joko ehtivänsä tai mahtuvansa. Hurjaa puuhaa.

Skootterit ovat luku sinänsä. Näillä tuntuu olevan aivan eri säännöt, tai lähinnä käytäntö. Sääntöjä ei ole, mennään sieltä, missä on tilaa. Skootterit puikkelehtivat autorivien välissä, etsien pääsyn valoissa odottavan jonon kärkeen.

Harrastukset

Kun aloin selvittämään harrastusmahdollisuuksia, niin opin, että helpointa on laittaa lapset  lähimmän seurakunnan kerhoihin. Valinnanvaraa on suhteellisen paljon, jumppasalit ovat aivan kotisi vieressä ja siellä ovat kaikki lasten luokkakaveritkin. Hintakaan ei päätä huimaa, 100 eurolla vuodessa saa treenata vähintään kaksi kertaa viikossa. Lisäksi vetäjiä riittää: Lillin palloilukerhossa on pääopettaja + 4 apuopettajaa. Apuopettajat ottivat ensimmäisellä kerralla Lillin hoiviinsa ja Lilli säteili tyytyväisyyttä saadessaan tällaista extrahuomiota!

Lilli käy kerran viikossa palloilukerhossa ja kerran jalkapallokoulussa 10 pikkupojan kanssa. Ryhmään on ilmoittautunut joku toinenkin tyttö, mutta tänään häntä ei ainakaan harjoituksissa näkynyt. Rasse aloitti lentopallon, jonka treenit (2h kerrallaan) ovat kaksi kertaa viikossa.  Lisäksi molemmat käyvät tenniksissä. Tennisklubi on yksityinen ja hinnat jotakuinkin samaa tasoa kuin Suomessa.  Julle pelaa koripalloa kirkon joukkueessa ja käy läheisellä punttisalilla. Tällä hetkellä Rasmuksen treenit ovat kolme viikkoa tauolla, mutta sitten jatketaan.

Ehdottomasti suosituin laji lasten keskuudessa täällä on jalkapallo. Pikkuiset pojat, jotka pelaavat sitä puistoissa ja koulun pihalla ovat todella hyviä. Varmaan lajia on harjoiteltu siitä asti kun ovat oppineet kävelemään. Myös lentopallo on suosittua, koripallo ei niinkään.

Välineurheilusta seurakunnan kerhoissa ei näy hitustakaan. Lapset saapuvat paikalle mitä erilaisimpiin vaatteisiin pukeutuneina. Piristävä poikkeus Suomen jälkeen, tai ainakin Espoon.  Rasmus pelotteli Lilliä, että Lilli ei voi mennä jalkopallokouluun ilman säärisuojuksia. Mutta kenelläkään ei niitä ollut. Kahdella pojalla taisi olla oikeat jalkapallokengät, muut saapuivat paikalle lenkkareissa.

 Tietysti Leccossa on myös oikeita urheiluseuroja, joissa homma otetaan tosissaan. Mutta seurakunnan kerhoissa motto on "Vi aspettiamo numerosi", siis kaikki kynnelle kykenevät mukaan.

Itse pelaan tennistä niin paljon kuin ennätän. Alun vaikeuksien jälkeen olen löytänyt tenniskavereita ja hyvän valmentajan. Saan aina samalla tunnin liikuntaa + italianharjoitusta, kun juttelen tenniskavereitteni kanssa. Klubin valmentaja on ollut ihanan auttavainen. Hän on järjestellyt minulle treffejä sopivien kotirouvien kanssa, jotka ovat siis myös vapaita aamuisin. Iltaisin tai lounasaikaan kukaan ei kentälle ennätä. Miehet tulevat kotiin lounaalle, joten viimeistään 12.00 naiset ryysäävät kotiin laittamaan ruokaa. Ja iltaisin on tietysti lasten läksyt ja harrastukset, ihan niin kuin missä tahansa.

Potilaselämää

Viikon verran olemme eläneet poikkeustilassa. Rassen molemmat kädet ovat poikki, tai luut menivät sijoiltaan, joten molemmat kädet ovat kipsissä.

Viime lauantaina Rasmus yritti tehdä voltin jättitrampoliinilla. Voltti jäi lyhyeksi ja Rasmus tukeutui käsiinsä alastullessaan. Seurauksena oli ambulanssimatka paikalliseen sairaalaan. Itse saavuin paikalle, kun Rasmus makasi ensiapuasemalla sängyssä kivusta ulvoen ja odottaen pääsyä röntgeniin.  Kuvauksen jälkeen kaikki sujuikin nopeasti, kipulääkettä suoneen, väliaikaiset kipsit käsiin ja ortopediselle osastolle odottamaan  varsinaista operaatiota. Valitettavasti  Rasmus oli syönyt  päivällä, joten nukutusta ei voitu laittaa vasta kun ilta kymmeneltä.

Molemmat käsien luut saatiin paikalle nukutuksessa, onneksi leikkausta ei tarvittu. Ystävällinen lääkäri oli tyytyväisen näköinen saapuessaan raportoimaan meille operaatiosta, joka oli ilmeisesti mennyt paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Lisäksi saimme kuulla, että sattumoisin olimme päätyneet aivan oikeaan paikkaan, sairaala on erikoistunut ortopediaan ja siellä hoidetaan alueen kaikki vaikeimmat tapaukset.

Rasmus vietti kaksi kaksi yötä sairaalassa ja yhden piiitkäään päivän.  Potilas tylsistyi noin kolmessa tunnissa videoiden tuijotteluun ja Harry Potterin kuunteluun.  Maanantaiaamuna saimme kärttyisen pojan vihdoin kotiin. Käsiä särki ja niiden kaikkinainen liikuttelu teki kipeää. Koulua ei voinut ajatellakaan. Onneksi muutamassa päivässä kivut hävisivät ja Rasmuksesta kuoriutui taas jälleen hassutteleva pikkupoika. Kouluun Rasmus pääsi torstaina ja ensi viikko olisi tarkoitus olla jo täydet päivät.

Itse olen saanut selittää valehtelematta ainakin 30 kertaa mitä oikein tapahtui. Olen hionut juonta sanakirjan avustuksella, ja kertomukseni alkaa olla lähes täydellinen. Kaikki osoittavat mitä suurinta myötätuntoa. Rasmus sanookin, että koulussa on lähes rasittavaa, kun ei saa tehdä itse mitään.  Heti kun vähän liikahtaakaan, niin joku ryntää avuksi. Lisäksi, jos emme sitä jo ennen olleet, nyt meidät ainakin tietävät kaikki. Olemme suorastaan kuuluisia. Olemme se suomalainen perhe ja Rasmus on se suomalainen poika, jolta menivät molemmat kädet poikki! Paikallislehden toimittajia tässä vain odotellaan paikalle.

Rasmus sairaalassa toipumassa nukutuksesta ja alhalla Rasmus viikon jälkeen operaatiosta.

Lasketaan yhdessä

Julius tulee koulusta matematiikankirjansa kanssa ja sanoo, ettei ymmärrä mitään. En minäkään. Merkit ovat aivan outoja.
Onneksi matematiikkaneromme saapui paikalle, Petteri katsoi kirjoja hetken ja totesi, että kysessä on joukko-oppi.
Joukko-opin opetus on lopetettu Suomessa vuonna -83. Italiaksi se on Systema degli insieme. Ja koska insieme tarkoittaa yhdessä, niin Julius on koulussa miettinyt kolmisen viikkoa, että miksi helvetissä opettaja puhuu koko ajan siitä, että lasketaan taas yhdessä.
Asia selvisi, ja Julle kertoi opettajalleen,että emme ole enää kahtenkymmeneenotietee vuoteen laskeneet näin. Nyt hän saa tukiopettusta joukko-opin ihmeisiin. Äitikin voisi osallistua., koska Petterin mukaan joukko-oppi on perusteet tilastotieteeseen, jonka muistan olevan yksi kompastukiveni yliopisto-opinnoissa.

Englantia italialaisittain

Julius, joka käy lukion ensimmäistä luokkaa, kertoi, että ensimmäisellä englannintunnilla oli pitänyt kuvailla opettajan kädessään pitämää reppua.  It’s red, it’s big …. Tänään Julle oli vihdoin päässyt taululle kirjoittamaan, mutta opettaja oli tullut kuiskimaan korvaan, että älä käytä noin monimutkaista kieltä, kukaan ei ymmärrä!

Italialaiset aloittavat englannin opiskelun kuusivuotiaina. En todellakaan ymmärrä mihin se kaikki aika käytetään, kun kymmenen vuoden päästä ollaan tuolla tasolla.

Suurin osa italialaisista ei halua puhua englantia. He suorastaan pelkäävät puhua sitä. Jos kysyn kaupassa, puhutteko englantia, myyjä alkaa nopeasti tehdä lähtöä mutisten jotain kollegastaan, joka puhuu hyvin kyseistä kieltä. Loppujen lopuksi, kun ”kielinero” myyjä pääsee paikalla, voin vain todeta, että on kuitenkin helpompi selvittää asia italiaksi.

Lisäksi kun italialainen puhuu englantia, (en todellakaan tiedä mihin tämä perustuu) saa kuulija olla todella tarkkana. Mennä ja tulla verbit menevät onnellisesti sekaisin, samoin aikamuodot, he ja she -muodot, viikonpäivät….

Silti olen onnellinen jokaisesta italialaisesta, joka suostuu puhumaan kanssani englantia. Tämänhetkinen italiankielen taitoni riittää kyllä kaupoissa asiointiin ja koulunpihalla kuulumisten vaihtoon, mutta pidempiaikainen jutustelu on kyllä hankalaa. Tänään olin kahvilla Tanjan kanssa (puhuimme englantia) ja myöhemmin pelasin tennistä Tizianin kanssa (puhuimme englantia). Oli mahtavaa herätä aamulla, ja tietää, että kaksi tapaamista uusien tuttavuuksia kanssa, jotka vielä kaiken lisäksi puhuvat ENGLANTIA!

Syysmyrskyjä ja italian opiskelua

Viime yönä lämpötila laski lähes 10 astetta. Oli jälleen aivan järkyttävä myrsky, joka piti minua hereillä puoli yötä. Täällä myrskyt toistuvat näköjään kerran viikossa, (saman ilmiön huomasin jo toissa kesänä lomalla) aivan kuin luonto keräisi viikon voimia riehuakseen sitten kunnolla.

Mutta nyt ilma on miellyttävän viileä, ja luulen, että lähden lenkille ensimmäistä kertaa kuukauteen. Säätiedotuksen mukaan lämpötila pysyy päivisin vielä lähellä 25 astetta, vaikka öisin laskeekin jo lähelle 10. Tämä sää on todennäköisesti normaalia syyskuun keliä täällä, sillä tähän asti kaikki ovat puhuneet afrikkalaisesta helleaallosta, joka on koetellut kaikkien hermoja, jopa italialaisten.

Petteri on poissa tämänkin viikon, joten jatkan italialaisen yksinhuoltajan arkea vielä hetken aikaa. Tällä viikolla ohjelmassa on tenniskouluun ilmoittautuminen ja jalkapallokoulun aloitus. Lilli haluaa ehdottomasti kokeilla jalkapalloa.

Nyt alkaa pikkuhiljaa myös huomata ulkomaille muuttamisen hankalan puolen – sosiaalisen tyhjiön.  Kun on perheen kanssa seurustellut kuukauden ajan, olisi ihan kiva saada muutakin rupatteluseuraa. Tämän takia opiskelenkin Italiaa apinan raivolla; luen vain italialaisia kirjoja ja lehtiä ja katson vain italian televisiota, joka päivä opettelen jotain uutta kieliopista ja lisäksi yritän käyttää kieltä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Ilmoittauduin myös ”Italiano per stranieri”-kurssille, joka toivottavasti alkaa pian. Siellä voin sitten tutustua muihin paikkakunnan pakolaisiin : ) Kurssi on samantyylinen kuin Suomen työväenopiston kurssit, eikä maksa juuri mitään.

Eilen kun ajelimme kaupungilla, niin keskustan rantakadut olivat suljettu ja lähikortteleissa oli mellakkapoliiseja täysissä varusteissaan. Ajattelin, että ehkäpä verojen nousua vastustavat mielenosoitukset ovat levinneet Leccoonkin. Aamulla avasin päivän lehden lukeakseni, mitä oikein oli tapahtunut, mutta päivän pääuutinen oli se, että isä oli ampunut poikansa metsällä, ilmeisesti mustasukkaisuusriidan seurauksena.  Se Lecco Il Giornon nettisivuista!

Italialainen koulu

Julle, Rasse ja Lilli käyvät kaikki samaa koulua nimeltään Institute Maria Ausiliatrice. Koulu on yksityinen ja katolinen. Vaikka koulu maksaakin hieman, niin käytännössä Suomesta käsin oli helpointa laittaa lapset samaan kouluun, joka a) lupasi ottaa koko katraan ja  b) yhteyshenkilö puhui sujuvaa englantia. Pyyhin hikeä otsaltani, kun ajattelinkin, että olisin joutunut setvimään asioita kahden tai jopa kolmen koulun kanssa. 

Lilli aloitti Scuola Primarian, eli ensimmäisen luokan. Täällä koulu aloitetaan vuotta aikaisemmin kuin Suomessa. Joten vastaavasti Rasse meni viidennelle ja Julius, joka olisi mennyt Suomessa yhdeksännelle, aloitti täällä lukion.

Maanantaina 12. päivä alkoi Rasmuksen opintie Italialaisittain. Saavuimme paikalle ajoissa vain todetaksemme, että kyllä, Rasmuksella olisi pitänyt olla koulupuku. Petteri oli informoinut meitä, ettei sitä tarvita. Koulupuku tarkoittaa täällä enemmänkin esiliinaa kuin pukua. Tytöillä se on mekkomainen essu, joka vedetään vaatteiden päälle, pojilla puolestaan pusakka.

Ensimmäisenä aamuna oppilaat olivat kokoontuneet jumppasaliin. Peitin vaistomaisesti korvani, kun astuin ovesta sisään, sillä sali kaikui lasten puheesta, huudoista ja naurusta.  Nunnat pitivät yllä järjestystä ja organisoivat oppilaita omiin ryhmiinsä luokittain. Meidät otettiin Rassen kanssa avosylin vastaan ja esiteltiin kaikille tarpeellisille. Vihdoin luokat poistuivat opettajineen luokkiinsa. Minua informoitiin, että Rasmuksen voi noutaa klo 12.00.

Seuraavana päivänä sama kokoontuminen Lillin kanssa. Ainoa ero oli, että lapset olivat pienempiä, ja jotkut todella pelästyneen näköisiä. Kun ekaluokkalaiset oli vihdoin saatu koottua luokittain ja lähdimme kävelemään luokkaa kohti, meitä odotti yllätys. Koko muu ala-aste oli kokoontunut käytäville tekemään epuille kunniakujan, jossa kaikuivat taputukset.

Ensimmäinen kouluviikko on kulunut lähinnä tarvikkeiden hankinnassa. Epäilen, että lapsemme ovat ihka ensimmäiset ulkomaalaiset tässä koulussa. Sillä vaikka kaikki ovat todella ystävällisiä ja varautuneet siihen, että meille pitää antaa tietoa myös englanniksi, niin joitain aukkoja on. Esimerkiksi koulutarvikelistoja emme saaneet etukäteen, joten kun ryysäsimme kauppoihin, vihkohyllyistä oli viety jo parhaat päältä. Lisäksi kukaan ei kertonut meille, että juuri tämän koulun koulupukua myy erään oppilaan äiti purjehdusvaateliikkeessään. Olimme kulkeneet kyseisen liikkeen ohi, kun helteisenä iltapäivänä, rättiväsyneinä, kolusimme Rasmuksen kanssa Leccon vaateliikkeitä etsiessämme hänelle koulupusakkaa.

Selkeä ero Suomeen on ihmisten sosiaalisuus. Kaikki tulevat juttelemaan ja jo nyt viikon jälkeen, minusta tuntuu kuin olisin tuntenut joitain äitejä jo pitkään. Myös lapset ottavat mukaansa ja pyytävät meidän ummikkolapset leikkeihinsä. Toinen selkeä ero on suomalaisen ”kotirouvaverkkareissa” –kulttuurin täydellinen puuttuminen. Äidit ovat tyylikkäitä, kun he tuovat ja hakevat lapsiaan. Huh, minun pitää ilmiselvästi petrata pukeutumistani, jos en halua olla se erilainen äiti Suomesta, joka hipsuttelee verkkareissa, tukka pystyssä aamulla paikalle. Ja tietenkään Martinkallion koulussa Espoossa eivät nunnat pyöri mukana toiminnassa.  Nunnat eivät täällä varsinaisesti opeta, mutta toimivat apuopettajina, luokkien tutoreina ja yleisen järjestyksen ylläpitäjinä. Lapset selkeästi pitävät nunnistaan, jotka ovat lähes kaikki hymyileviä ja ystävällisiä.

Ensi viikolla alkaa varsinainen lukujärjestys ja normaalit koulupäivät. Koulu alkaa joka päivä klo 8. Rassella ja Lillillä on kolmena päivänä koulua 8-15.30 ja kahtena 8-13. Jullella on joka päivä 8-13.30, mutta hänellä raukalla on koulua myös lauantaisin ja lisäksi lukiossa kouluun voi jäädä tekemään läksyjä opettajien valvonnassa, jos haluaa tai tuntee tarvitsevansa ylimääräistä apua.

Loma Liguriassa

Viikko Sestri Levantessa, Italian länsirannikolla.

Toiveikkaana ajatuksenani, kun olin tilannut matkan, oli viettää viikko uima-altaalla tehden tuttavuutta italialaisten lasten kanssa. Vähän kielitaitoa harjoitellen ennen koulun alkua.
Mutta miten kävikään, hotellimme oli täynnä saksalaisia eläkeläisiä ja venäläisiä lapsiperheitä.


Paikka oli kuitenkin kaunis ja  hotellimme oli aivan kahden rannan välissä, käytännössä hiekkarannalle oli matkaa kymmenisen metriä. Ilma oli syyskuun alussa puolipilvinen, päivisin noin +30 astetta. Uima-altaallekin pääsimme, joten sinänsä loma vastasi tarkoitustaan.


Hotelli oli vanha perhehotelli (kuten täällä näköjään suurinosa hotelleista on). Sitä vetivät veljekset, jotka pyörivät kyllä aamusta iltaan paikan päällä, mutta koskaan emme nähneet heidän tekevän itseasiassa töitä. Lounaalla ja päivällisellä koko omistajasuku lapsineen kokoontui ravintolan nurkkaan nauttimaan aterioitaan ja viinejään.

Hotelli kaipasi kipeästi uudistuksia, mutta voi vain kuvitella, että vanha patruuna, joka edelleen köpötteli ympäriinsä, ei antanut poikiensa niitä tehdä. Hyvänä esimerkkinä  hotellin kuntosali, jota mainostettiin hienosti Fitness centerinä. Menin suurin odotuksin ensimmäisenä aamuna treenaamaan.
Salilla oli kaksi monitoimilaitetta, joista vain toinen toimi hädintuskin, kaksi kuntopyörää, joista toisella saattoi juuri ja juuri ja ajaa, hiihtolaite, joka ei toiminut ja steppperi, joka oli ruostunut kiinni. Onneksi sieltä myös löytyi kaksi toimivaa juoksumattoa sekä käsipainoja, joten hieman lomaliikuntaa siellä kuitenkin sai. Huvittavinta kaikessa oli se, että joka aamu klo 9 hotellissa kuulutettiin kolmella kielellä, "hyvät asiakkaat, fitnes centerimme on auki". Voin siis kyllä kertoa hotellimme nimen Hotel Due Mari, mutta en voi sitä kyllä kenellekkään suositella!

Tässä kuva kylästämme viereiseltä niemeltä, jonka päälle vei viehättävä näköalapolku, jota pitkin

teimme päiväkävelyn. 

Päivä oli kuitenkin helteinen, ja kiipeäminen kesti noin tunnin, joten tässä hikinen joukko, joka on juuri valloittanut huipun.

Viimeisenä iltana rantakadulla ravintolaa etsimässä.

Italian roskasysteemi osa 2

Vihdoin olen tajunnut Leccon kunnan kierrätys/roskasystemin. Siinä ei ole mitään logiikkaa, paitsi tietysti italialainen!


Kahteen eriväriseen pussiin lajitellaan kaikki muuta roskat, paitsi bio. Lilat pussit haetaan kerran viikossa. Läpinäkyvät kolme kertaa viikossa.


Mutta tankattuani sanakirjan kanssa moneen kertaan ohjeet mitä mihinkin pussiin laitetaan, olen ymmärtänyt tämän: lilaan pussiin laitetaan lähes kaikki jäte, mitä keittiössä muodostuu ja läpinäkyvään sitten loput. Miksi se pussi, joka täyttyy päivässä, noudetaan vain kerran viikossa ja se pussi, johon ei tule juuri mitään, noudetaan kolme kertaa viikossa, on minulle suuri arvoitus.
Käytännössä (tutkimalla naapureiden roskapusseja) olen huomannut, että ihmiset heittävät läpinäkyvään pussiin lilan pussiin kuuluvat jätteet. Tietenkin, jotta eivät joutuisi pyörittelemään jätepusseja nurkissaan viikon ajan.


Kunhan tässä opin enemmän italiaa, aion mennä kunnan  yhteen jäteneuvontapisteeseen (pisteitä on kolme, ja kaikissa niissä istuu pari jeppeä juttelemassa keskenään) keskustelemaan tästä logiikan puutteesta!

Suomalaiset ja italialaiset teini-ikäisen vanhemmat

Löydämme Juliuksen kanssa hienon punttisalin aivan talomme läheltä. Käymme hakemassa hinnaston ja päätämme ostaa kuukausikortit. Minä menen ensimmäisenä. Selitän kyllä yliystävälliselle Fabriziolle, että poikani (14v) tulee tänään myöhemmin paikalle. Mutta siinäpä se , vanhemmallinen huoltovelvollisuus. Annan Juliukselle rahaa, hän menee yksin salille, ostaa kortin, ja hoitaa kaiken kaikkiaan asiansa itse.

Kun olen toista kertaa treenaamassa uudella salillani, huomaan perheen, joka ilmiselvästi keskustelee kassalla salille liittymisestä. Mukana tässä tärkeässä toimessa ovat siis isä, äiti, ja Juliuksen ikäinen poika, jolle salikorttia ollaan ostamassa. Neuvoteltuaan Fabrizion kanssa, perhe lähtee tutustumaan salin tarjontaan. Siis käytännössä pieni ja pyöreä isä hyppelehtii Fabrizion perässä paikasta toiseen, pienen ja pyöreän äidin avustamana. Murrosikäinen poika kulkee takavasemalla, mutta ei jurnuta, mutise mitään ja osoita muutenkaan mitenkään protestoivansa tai häpeävänsä vanhempiensa käyttäytymistä.

-          Never in Finland!!!

Innamorati = rakastuneet

Vietämme lauantai-iltaa paikallisessa ”Potsin paikassa.” (Ristorante ai Poggi). Se on kohtuullisen hyvä ravintola aivan lähellämme. Ravintolalla on iso aidattu terassi, joten lapset voivat juoksennella vapaasti ympäriinsä. Seitsemältä paikka on kuin ammuttu täynnä isoja seurueita lapsineen , ja kun me tulemme kahdeksalta lapset ovat jo lopettelemassa pitsojaan. Ravintola on kumonnut kaikki ennakkokäsitykseni  Italiasta, ravintoloista, lapsista ja pitsoista. Me olemme aina opettaneet lapsillemme, että Italiassa pitsa syödään veitsellä ja haarukalla, pöydässä istutaan kauniisti ja ravintolaan tullaan siisteissä vaatteissa. VÄÄRIN. Tässä suhteellisen siistissä ravintolassa lapset saapuvat paikalle Batman-asuissaan, vetävät pitsaa kaksin käsin ja heti syötyään järjestävät hippaleikin ravintolan terassille.  

Tänä kyseisenä iltana lapsiperheet tekivät siis jo lähtöä, kun me pääsimme ruoan kimppuun. Lilli katseli vain haikeasti suuria leikkiviä lapsiryhmiä. Onneksi yksi pieni, Lillin ikäinen poika jäi jäljelle muitten lähdettyä. Lilli nakersi pitsaansa ja poika kulki edestakaisin pöytämme ohi luoden haikeita katseita Lilliin. Huomattuaan tämän Lilli alkoi laatia sotasuunnitelmaa kuinka päästä kontaktiin ihailijansa kanssa. Yritimme sanoa, että mene vain tekemään tuttavuutta, mutta puutteellisella kielitaidolla se tuntui Lillistä ylivoimaiselta. Onneksi kävi niin, että poika haki sisältä ravintolasta itselleen jäätelön. Lillli huomasi tilaisuutensa tulleen, ja meidän rohkaisemana lähti hakemaan itselleen täsmälleen samanlaista jäätelöä kuin pojalla oli.

Se oli siinä! Poika tajusi heti jäätelövalinnan olevan merkki ihastuksesta, ja loppuillan pariskunta vietti varjossa puiden alla jäätelöä syöden ja jutellen. (poika jutteli Lillille kovasti kaikenlaista ja Lilli  nyökytteli) Lilli kävi välillä meidän luona pöydässä kysymässä miten sanotaan italiaksi se ja se….Kielenopiskelun motivaatio kasvoi hetkessä 100 prosentilla.

Tämä ihana pieni poika karkasi vielä perheeltäänkin  parkkipaikalta sanomaan Lillille viimeiset ciao ciaot.

Lilli oli huipputyytyväinen iltaansa ja ensimmäiseen italialaiseen poikaystäväehdokkaaseen. Hetken mietittyään asiaa totesi kuitenkin: ”Oli sillä vähän ohuet hiukset”.

Kuinka monta putkimiestä tarvitaan...

Kuinka monta putkimiestä tarvitaan korjaamaan rikkinäinen käsienpesualtaan tulppa?
Mainitsen asiasta vuokraemännälle. Tulppa jää paikoilleen ja lisäksi bideen hana vuotaa. Sanon, että ei mitään kiirettä, jos jossain vaiheessa joku voisi tulla tsekkaamaan.
Samana aamuna paikalle saapuu neljä isoa raavasta italialaista miestä. He valloittavat kylpyhuoneemme ja minä päätän poistua kauppaan ostoksille.
Kun tulen kaupasta miehet ovat poistuneet, mutta kylpyhuoneen lattia on täynnä työkaluja. Oletan, että lounas- ja siesta-aika on alkanut.
Lähden taas asioilleni, ja kun palaan illalla - tadaa- kaikki on kunnossa.
Vastaus on sis neljä, ja työhön kuluu yksi päivä.

Ensimmäinen italialainen kyläily

Saamme suureksi hämmästykseksemme kutsun juhliin. Kielikoulumme respatyttö välittää kutsun meille italiaksi, joten emme ole ihan varmoja mihin meidät on kutsuttu, mutta Petterin raahaamina (muut olimme hieman epäileviä) saavumme paikalle illalla 19.30.
Kutsu on kielikoulumme yläpuolella asuvalta naiselta. Hän on nähnyt Rasmuksen ja Lillin leikkivän pihalla ja on ajatellut, että olisipa mukavaa kutsua famiglia Finlandese kylään! Hänen siskonsa perhe Kanadasta on juhlan aihe, sillä he ovat lähdössä lapsineen takaisin Kanadaan seuraavana päivänä. Paikalle on kutsuttu ystäviä ja sukulaisia ja meidät!
Onneksi kaikki puhuvat englantia, joten emme joudu sentään pärjäämään italialla vaan saamme solkata italian ja englannin sekoitusta. Petteri keskittyy juttelemaan kanadalaisen pastorin kanssa ja minä huomaan päätyneeni keskustelemaan 25-vuotiaiden italialaisten insinööriopiskelijoiden kanssa. (huom. poikien) Mikäpäs siinä.
Syömme ja juttelemme, ihmisiä tulee ja menee, kaikki puhuvat paljon ja kovaa.  Noin kymmenen maissa lähdemme kävelemään järvelle päin tarkoituksena mennä rannalle soittamaan ja laulamaan.
Loppuillan istumme rantaportailla ja  laulamme yhteislauluja; amerikkalaisia ja italialaisia. Kaikki ovat todella hyviä laulajia, olemme selvästi päätyneet musiikki-ihmisten seuraan. Minä yritän piipittää hiljaa taustalla, ettei kukaan vaan kuulisi epävireistä ääntäni.
Viimein kiitämme ja lähdemme viemään Lilliä nukkumaan, sillä seuraavana aamuna pitää jälleen herätä kielikouluun. Autossa mietimme vielä yhdessä, miten joku on niin vieraanvarainen, että kutsuu täysin vieraan perheen kylään, ihan vain utelialaisuudesta tai ystävällisyyttään.

Kuvia

Tässä muutamia kuvia otettuna ikkunoistamme.

Sanoin viime talvena, että jos muutamme Italiaan, niin haluan, että ikkunoistamme näkyy vuoret.

Tässä oikealla on siis kirkko, josta olen moneen kertaan maininnut. Se on todella vieressä, aamuisin seitsemältä nunnat kiirehtivät sinne aamuhartauteen ja lauluharjoituksiin.

Järvi ja vuoret:
Kuva Leccosta ylhäältä päin. Funivia (gabiini) lähtee 5 minuutin automatkan päästä talostamme Piani D´Ernalle, josta kuva on. Vuoret nousevat Leccon kohdalla noin 1700 metriin.

Tässä ylhäältä kuva toiselle puolelle päin vuoristoa. Piani D `Ernalle tulevat leccolaiset perheet myös viettämään päivää, sillä ilma on viileämpää, ja siellä on ihanan rauhallista. Lisäksi ylhäällä on lasten seikkailupuisto, ravintoloita ja mutama leikkipuisto.

Italiassa kierrätetään

Italian roskasysteemin opetteleminen on vaativaa. Periaatteessa roskat jätetään kadulle, josta roska-auto ne noutaa. Kunnan sivuilla mainitaan tarkasti ajat, jolloin roskapussin saa ovenpieleen jättää: ilta yhdeksästä aamukuuteen. Mutta jokaisella kadulla on omat noutopäivänsä jokaiselle eriväriselle pussille.

Oman katusi ajat saat tietää kunnantoimistosta, joka on auki 8-13.00. Tai sitten soittamalla, (ei aivan onnistu puutteellisella italialla) Käytännössä ihmiset heittävät pussit kadun varteen monta päivää etukäteen, jos ovat esim. lähdössä matkoillle. Tämän takia katujen varsilla on AINA roskasäkkejä. Ymmärrän hyvin Sisilian jäteongelmaa lakkojen aikana, katumme pursuilisi säkkejä, jos roskakuskit olisivat yhdenkin viikon lakossa.

Meillä on kolme pussia, joihin eri roskat laitetaan. Yksi on bio, mutta kahden muun sisällöt ovat minulle edelleen hieman epäselviä. Toiseen laitetaan joitain muoviasioita, toiseen toisenlaisia! Olen yrittänyt lähestyä jäteongelmaa vakoilemalla naapureita. Aamuisin kuuden seitsemän aikaan käyn ensiksikin kurkkimassa kadulla, onko sinne jätetty ylipäätään mitään pusseja. Toiseksi kurkin pussien sisältöä. Saan varmaan pian epämääräisen roskisdyykkarin maineen pikkukadullamme.

kielikurssi_elokuu

Olemme kielikurssilla kolme tuntia aamuisin. Ryhmässämme on minun, Juliuksen ja Petterin lisäksi kaksi saksalaista eläkeläistä. Opettajamme Paola puhuu meille vain italiaa. Kurssi on hauska, sillä olemme kaikki sillä tasolla, että luulemme osaavamme sanoa jotain, mutta kun muodostamme mielestämme täydellisiä lauseita, niin opettajamme katsoo meitä ja huokailee syvään. Lisäksi kuulemme kaiken aikaa Rassen ja Lillin ylihauskan kurssin ääniä. Siellä lauletaaan, tanssitaan, piirretään ... Välillä tuntuu, että me kaikki olisimme mielummin sillä kurssilla :)

Tänään oli jälleen oli + 35 lämmintä. Sorruimme illalla Petterin kanssa, ja raahauduimme läheiselle terasille olusilla. Mitä muuta voi tehdä tuollaisessa kuumuudessa?

Ravintola oli yksi ainoista aukiolevista lähistöllämme tällä hetkellä koska on lomakuukaisi. Mutta terassi täyttyi lapsiperheistä, jotka ilmeisesti kokivat, että on yksinkertaisempaa tulla terasille syömään 7 euron spagettiannoksia kuin kokata itse tässä kuumuudessa! Kannatamme lämpimästi ajatusta.
Terassielämämme loppui kuitenkin lyhyeen, silla Rasse ja Julle odottivat kotona ruokaa ja kotitehtävätkin  olivat tekemättä.

Elokuu

Elokuu 15 2011
Viikon verran olemme olleet italialaisia. Asemapaikknamme Lecco, 70 000 asukkaan kaupunki Lago di Comon kaakkoiskulmassa. Lecco ei ole turistikaupunki, toisin kuin enemman tunnettu kaupunki Como. Me asumme kaiken lisäksi kaupungin laidalla, aivan vuorten vieressa, kaupunginosan nimi on Acquate. Täälla olemme suuri ihmetyksen aihe, "suomalaisia Acquatessa!!!" Loistavaa meidän kannaltamme, sillä halusimme muuttaa keskelle tavallisia italialaisia, ja keskelle heidän tavalista arkeaan.

Tänään täälla on hiljaista, on pyhäpäivä ja kaikilla vapaata. Illalla pelkasin, etta jospa kirkko pyhäpäivän kunniaksi soittaa extrapaljon kelloja. Mutta aamu alkoi aivan normaalisti. Puoli kahdeksalta "heratys", silloin kelloja soitetaan niin pitkään ja niin kovaa, etta nukuminen on mahdotonta. Muuten soittelot ovat puolentunnin valein. Asumme aivan kirkon vieressa, joten tottumiseen menee kyllä aikaa. Alunperin veikkailinkin, etta asuntomme edullinen vuokra johtuu juuri tuosta kirkon läheisyydestä!

Aamuni alkavat silla nautinnolla, etta kipaisen lähikauppaan pitkin kapeita, vanhoja katuja. Alakertojen asunnoista kuuluu italialaisten perheiden aamupalakeskustelut tai kalkatukset. Täälla ei todellakaan mökötetä hiljaa oman lehden parissa, äänista päätellen kaikilla on paljon asiaa ja kaikki puhuvat yhteen ääneen. Lähistolläme on leipomo, makkarakauppa ja minimarket. Lisksi kaupungin paras Gelateria on taloamme vastapaata. Acquatesta löytyy myös kolme ravintolaa, kolme baaria ja kaksi b&b:ta. Puolen kilometrin päässä on myos uusi supermarket, joten saan hoidettua kävelemällä kaikki ruokaostokset.

Huomenna aloitamme koko perhe italian kielen kurssin. Se kestaa kolme viikkoa, sitten palkitsemme lapset lomalla Ligurian rannikolla ennen kuin koulu alkaa 12.9.
Toistaiseksi italian puhuminen on ollut helppoa, kunhan saa kakistetuksi jotain suustaan, niin italialaiset hoitavat loput. Sitten riittääkin, kun vain nyökyttelee, si, no, grazie mille! Mutta veikkaan, etta yksityisopettajamme on hieman vaativampi.