Ensimmäinen italialainen kyläily

Saamme suureksi hämmästykseksemme kutsun juhliin. Kielikoulumme respatyttö välittää kutsun meille italiaksi, joten emme ole ihan varmoja mihin meidät on kutsuttu, mutta Petterin raahaamina (muut olimme hieman epäileviä) saavumme paikalle illalla 19.30.
Kutsu on kielikoulumme yläpuolella asuvalta naiselta. Hän on nähnyt Rasmuksen ja Lillin leikkivän pihalla ja on ajatellut, että olisipa mukavaa kutsua famiglia Finlandese kylään! Hänen siskonsa perhe Kanadasta on juhlan aihe, sillä he ovat lähdössä lapsineen takaisin Kanadaan seuraavana päivänä. Paikalle on kutsuttu ystäviä ja sukulaisia ja meidät!
Onneksi kaikki puhuvat englantia, joten emme joudu sentään pärjäämään italialla vaan saamme solkata italian ja englannin sekoitusta. Petteri keskittyy juttelemaan kanadalaisen pastorin kanssa ja minä huomaan päätyneeni keskustelemaan 25-vuotiaiden italialaisten insinööriopiskelijoiden kanssa. (huom. poikien) Mikäpäs siinä.
Syömme ja juttelemme, ihmisiä tulee ja menee, kaikki puhuvat paljon ja kovaa.  Noin kymmenen maissa lähdemme kävelemään järvelle päin tarkoituksena mennä rannalle soittamaan ja laulamaan.
Loppuillan istumme rantaportailla ja  laulamme yhteislauluja; amerikkalaisia ja italialaisia. Kaikki ovat todella hyviä laulajia, olemme selvästi päätyneet musiikki-ihmisten seuraan. Minä yritän piipittää hiljaa taustalla, ettei kukaan vaan kuulisi epävireistä ääntäni.
Viimein kiitämme ja lähdemme viemään Lilliä nukkumaan, sillä seuraavana aamuna pitää jälleen herätä kielikouluun. Autossa mietimme vielä yhdessä, miten joku on niin vieraanvarainen, että kutsuu täysin vieraan perheen kylään, ihan vain utelialaisuudesta tai ystävällisyyttään.