Koska
talvikaudella majoituspaikkamme, Casa Visette, on suljettuna, yritàn kàyttàà
ylimààràisen vapaan ajan hyòdykseni urheilemalla mahdollisimman paljon. Kaksi
kertaa viikossa kàyn làheisellà tennisclubilla valmennuksessa. Tiistaisin pelaan
yksityistuntia Alessandron opastuksessa, lauantaisin opettelemme kilpatenniksen
saloja naisyhmàssà Andrean johdolla. Tenniksen lisàksi painelen muutaman kerran
viikossa kuntosalille ja vàhintààn kerran viikossa yritàn tehdà pitkàn
kàvelykenkin. Joko Nallen kanssa tai yksin. Etupihallamme on voi myòs hyvin vetàà kahvakuulatreenejà maisemia ihaillen.
Kuntosalille ei
pààse ilman, ettà kày kaksi kertaa ohjatussa treenissà. Tàmànkin jàlkeen
ohjaajat tekevàt sinulle uuden ohjelman tai muokkaavat nykyistà aina
halutassesi. Ajattelin kàyttàà tàtà mahdollisuutta hyvàkseni, ja pyysin
itselleni tennistà tukevan saliohjelman.
No – tennistà
tukevassa ohjelmassa on tietysti aika paljon liikkeità, jotka nostavat pulssin
korkeaksi. Niinpà puuskutan, puhisen ja àhisen salilla aina reilun tunnin verran.
Lisàksi ohjelmaani kuuluu spurttivetoja. Nàmà menen tekemààn samaan
rakennukseen kuuluvalle pienelle juoksuradalle, joka on sattumoisin samassa
tilassa kuin alakerroksessa sijaitseva uimahalli = tila on siis làmmin ja
kostea. Viimeistààn spurttien jàlkeen salille palatessani olen punainen kuin
rapu ja hikipisaravat vaan kirjaimellisesti roiskuvat ympàriinsà.
En tiedà miksi,
mutta useimpina kertoina olen salilla ainut henkilò, joka hikoilee. Yritàn aina
vaivihkaa pyyhkià pahimpaa hikeà (pakolliseen) mukana kuljetettavaan
pyyhkeeseen. Mutta punaiselle pàrstàlleni en mahda mitààn. Olen yrittànyt
tarkkailla muita treenaajia. Tekevàtkò he harjoituksensa hitaammalla temmolla,
liian kevyillà painoilla – vai mità. Suurin osa treenajista on hyvàkuntoisen
nàkòisià miehià, jotka kàyvàt salilla sàànnòllisesti. Ne harvat naiset, jotka
salille minun lisàkseni uskaltavat, ovat laihaakin laihempia.
Kaksi asiaa, joka
on saanut kulmakarvani nousemaan. Ensimmàinen oli, kun ohjaaja kirjasi
tietojani muistiin ennen ensimmàisen ohjelman rakentamista. Yksi kysymyksistà
oli syy, minkà takia aloitan treenaamisen. Ohjaaja vilkaisi minua ja vastasi
puolestani ”haluat laihtua”. ARGHHH En voinut muuta kuin nauraa ja sanoa, ettà
kyllà kiitos mielellàni, mutta epàilen vahvasti pystyvàni siihen.
Toinen tapahtuma
sattui viime viikolla, kun vedin sata lasissa ohjelmaani làpi musiikki tàysillà
pauhaten. Vieressàni painoja nosteleva mies
huomautti minulle, ettà en nàkòjààn pelleile treenatessani, treenaan ihan
vakavissani.
Edes
tenniskaverini, kaksi hoikkaa naista, eivàt hikoile. Olen ainut, jolla on
tunnin jàlkeen selàstà màrkà paita ja kasvoilla sekoitus punaisia ja valkoisia
làikkià.
Italialaiset
kuntoilevat mutu-tuntumani mukaan suhteellisen paljon. Lounastauon
aikaan 13-15.00 mm. kuntosalin yhteydessà oleva uimahalli on tàynnà. Salille
tulee paljon lounastreenajia. Lounasajan loppumisen tietàà ilman kelloakin, koska valtava parkkipaikka tyhjenee autoista. Pyòràilijàt singahtavat myòs liikenteeseen
lounaan sijasta.
Sunnuntaisin ei
kannata làhteà huviajelulle, sillà vaarana on joutua vàistelemààn jatkuvasti
suuria pyòràilijàjoukkoja. Myòs vuoristopoluilla kàveleminen on jokapojan
sunnutailaji. Jopa kylàmme mammat kàyvàt aamuisin reippaalla kàvelyllà tietà
pitkin – sààssà kuin sààssà.
Mutta missà siis
hiki? Syy ei ole vielà selvinnyt minulle – jatkan tutkimuksiani
urheilulààketieteen mielenkiintoisella saralla ja raportoin uudemman kerran,
jos syy selviàà.
