Italiankielentaitomme kehittyy vauhdilla. Syksyllä vaikeilta tuntuneet asiat menevät nyt jo heittämällä. Puhelinsoitotkaan eivät enää hirvitä. Puhua pälpätämme mahdollisimman paljon, ja näin ollen teemme jatkuvasti myös kammottavia virheitä. Tietää sanoneensa jotain hassua, kun puhekumppani nyökyttelee hymyillen, mutta vaikuttaa jotenkin vaivaantuneelta.
Viimeksi kerroin iloisesti tennishallilla, että "ihanaa päästä pelaamaan nelinpeliä perjantaina, en olekaan pelannut puoleen tuntiin" (piti sanomani puoleen vuoteen)
Petteri selitti autossa matkalla Dolomiiteille minulle italiaksi, että "suksiboksin myyjäkin kehui paikkaa kovasti, siellä hiihdetään hyvin ja syödään hyvin toisiamme".
Museossa olemme väittäneet, että meillä on kolme lasta; kuusi, kymmenen ja viisikymmentä vuotiaat.
Petteri kyseli tarjoilijalta viinistä: mitähän munia tähän on käytetty? (rypäleitä)
Lääkäri kyseli minulta, mitä poikanne nyt tekee? Minä nukun, vastasin. Lääkäri: mutta mitä poikanne tekee? Minä sitkeästi: nukun, nukun. ----emme päässeet milloinkaan yhteisymmärrykseen mitä hieman sairas Julius sillä hetkellä puuhasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti