Olen alkanut muuttua leccolaiseksi

Vuosi tekee tehtävänsä. Aika kuluu ja sitä tottuu kaikkeen mitä tapahtuu, mitä näkee ja mihin joutuu.

Lecco  tuntuu nyt pikkukaupungilta niin kuin onkin. Tunnen lähes joka kadun ja ymmärrän, miksi keskustassa törmää jatkuvasti tuttuihin. Tiedän missä mikin virasto sijaitsee, ja missä lastemme kaverit asuvat. Mikä on paras lihakauppa ja mistä saa hyvää leipää. Olen myös lähes tottunut elämään elämää, jossa lapsia suojellaan enemmän kuin suomessa, mutta vain lähes.

Eniten kaipaan Espoosta sitä vapautta, millä lapset saivat juoksennella kavereittensa luona. Samaa vapautta on varmaan pikkukylissä, mutta 70 000 asukkaallaan ja melkoisella määrällä vierasmaalaisia, Leccossa lapset ovat tiukasssa vanhempien valvonnassa. Olen joutunut palaamaan aikaan, joilloin sovitaan leikkitreffejä, siis myös 11-vuotiaille.

Positiivista on ollut se, että olen saanut italialaisia kavereita. Alun perin ajattelin, että vuodessa ei tutustu kehenkään. Nyt minulla on muutama ystävä, joita tapaan viikoittain ja joiden kanssa tekstiviestit kulkevat lähes päivittäin.


Anna, nuorempi nainen, jonka tytär käy samassa jumpassa kuin Lilli, on ollut oikea aarre. Anna kutsuu minut jokaiseen kissanristiäiseen, joita järjestää kotonaan. Lisäksi käymme yhdessä kävelemässä ja uimassa. Hän puhuu minulle hitaasti ja selvästi italiaa ja kieltäytyy käyttämästä englantia. Ihana ihminen!


Maddalena, toinen aarre. Tämä mahtava rouva tuli kanssani pelaamaan tennistä kerran valmentajan pyynnöstä. Olimme pelanneet kaksi kertaa, kun valitin hänelle sivulauseessa, että kaipaisin yksityiopettajaa italiankielessä. Maddalena ehdotti heti, että hän opettaisi minua mielellään. Nyt pelaamme tennistä keskiviikkoisin ja perjantaiaamuisin käyn hänen luonaan italiantunnilla. Hän on juristi, joka on tällä hetkellä kotona, 13-vuotias tytär keskittyy täysillä tennikseen ja kiertää kisoja Suomea myöten. Perhe on matkustellut paljon, ja asunut myös ulkomailla. Hauskin juttu, mitä Maddelta olen kuullut, on kertomus, kun he olivat Ruotsin risteilyllä uutenavuotena: "voitko Sari kuvitella, kaikki olivat siellä laivalla aivan humalassa!"

Tanja, venäläinen nainen, joka on  naimisissa Andrean, italialaisen rakennusurakoitsijan kanssa, on ollut myös pelastukseni. Tanja on lähtenyt aina mukaani, kun olen ehdottanut jotain menoa ja perheittemme kanssa yhdessä olemme myös viettäneet muutaman ratkiriemukkaan illan. Tatjanan poika käy samaa luokkaa kuin Rasmus.

Leccolaiset ovat kuitenkin suhteellisen sulkeutuneita, eivätka ihan helposti ota piiriinsä. Tämän olen ymmärtänyt muiden vierasmaalaisten puheista. Tänään Lilli on ensimmäistä kertaa leikkimässä Mandin, hyvän kaverinsa kotona. Mandin äiti sanoi, että tämä oli Mandille unelma - saada Lilli leikkimään heille. En tiennyt mitä sanoa - muistin vain kaikki sateiset sunnuntaipäivät, jolloin Lillillä ei ole ollut mitään tekemistä ja ajattelin: "kunpa vain olisitte soittaneet".

Samoin myös silmäni ovat alkaneet tottua Leccon kaaottisuuteen. Esiksi ajattelin, että ok- järven ranta on todella kaunis ja vanha kaupunki. Mutta nyt olen alkanut löytää kauniita taloja sieltäkin, missä niitä ei aikaisemmin näkynyt ja tietyyn sekaisuuuteen on tottunut.
Lisäksi vuoret jatkavat hämmästyttävät minua kauneudellaan. Mitä pilvisempi päivä, sitä kauniimpia vuoret. Lapset sanovat välillä, että nyt ne on kiedottu taas hattaraan - ja tämä pitää paikkansa. Sateisena päivänä Leccon vuorien yläpuolella leijuvat pilvet salaperäisinä - aivan kuin eläisi todeksi jotain lasten satua.

Kotiäiti vie lapset tarhaan

Täältä puuttuu Suomessa käytävä keskustelu: jos on kotona, saavatko lapset olla tarhassa/hoidossa?Kaikki vievät tyynesti lapsensa tarhaan, jos ei yhden niin viimeistään kahden vuoden ikäisinä. "Herranjumala, tarvitseehan lapsen oppia sosiaaliseksi".


Kenenkään en ole kuullut puolustelevan tarhaan viemistä, vaikka olen vähän yrittänyt provosoidakin keskustelua asiasta. Kaikista on vain ihanaaaa, että vihdoin on vähän omaa aikaa. Pääsee jumppaan ja kampaajalle yms. Pienet lapset ovat kuitenkin yleensä tarhassa vain aamupäivisin ja tulevat kotiin lounaalle ja päiväunille.


Tarha maksaa suunnilleen samanverran kuin Suomessa. Mutta tästä huolimatta myös pienituloiset käyttävät tarhamahdollisuutta hyväkseen. Kai kyse on priorisoinnista - äiti tyytyväinen - perhe tyytyväinen : )

Kotiäitiys

Italiassa on paljon kotiäitejä. Prosenteista ja tilastoista en tiedä, mutta noin mutu-tuntumalta sanoisin, että lähes puolet äideistä on kotona, tai tekevät nelituntista päivää. Tarha- ja koulusysteemi ei vaadi kotiäitiyttä. Tarhapäivä on pitkä tarvittaessa ja kouluissa on iltapäivätoimintaa viiteen saakka. Kokopäiväistä kesätoimintaakin järjestetään neljä viikkoa koulun loppumisen jälkeen. Luulen, että kyseessä on enemmänkin maan tapa. Toiseksi asiaa selittää se, että miesten (=uraa tekevien) työpäivät ovat todella pitkiä, joten uraäidiksi täällä on kyllä hankala ryhtyä, jos haluaa viettää aikaa lastensakin kanssa.


Kotiäitien yleisyys tekee omasta kotiäityidestäkin mielyttävämpää- ei tarvitse yksin kökkiä kotona vessoja pesemässä, vaan voi sopia toisten äitien kanssa monenmoista ajanvietettä siksi ajaksi, kun lapset ovat koulussa.


Lähes kaikilla tuntemillani kotiäideillä käy lisäksi siivooja, tai ainakin silittäjä. Elämä kuulostaa siis kohtuullisen leppoiselta, tiedä sitten millaisia kotityranneja italialaiset miehet ovat? Ainakin he pitävät puhelimen avulla tarkkaa huolta siitä, missä vaimo päivisin luuraa!


Ilmeisesti suurimalla osalla perheitä on myös yhteinen käyttötili, sillä törmäsin omituiseen kysymykseen tennisklubilla. Olin menossa maksamaan klubin vuosimaksuani. Huomasin samalla, että päivämäärä oli jo lähes mennyt umpeen. Maksoin omani, ja lupasin pyhästi, että mieheni tulee maksamaan omansa heti kun saapuu kaupunkiin. Klubin sihteeri ja toinen työntekijä oikein yhdessä innosutuneena kysyivät: ai teillä on omat tilit? Sain sitten pitkään ja hartaasti selittää, miten taloutemme toimii, että meillä on sinun, minun ja yhteiset rahat.


Italian laki ei salli avioehtoa. Eron sattuessa tuomari määrää miten omaisuus jaetaan. Tyytyväisinä ja huolettomina nämä rouvat kuitenkin ovat kotona. En ole kuullut sanakaan mm. "apuaminulleeikerryeläkettä"-ahdistuksesta.