Koulussa kasvatuskeskustelussa

Minut ja kuusi muuta äitiä oli kutsuttu koululle tapaamiseen. Kutsu oli tullut virallisen kirjeen muodossa. Kirje ei enteillyt hyvää: lapseni ei yritä parastaan, häiritsee tunnilla ja saa liian huonoja arvosanoja. Koulun rehtorikin tulisi paikalle. 
Ennen tapaamista parkkeerasin penkille jäätelöbaarin eteen ja vahvistin itseäni isolla pallolla pistaasijäätelöä. Arvelin tarvitsevani sen. Kohta penkille ilmaantui muitakin äitejä. Siinä nökötimme rivissä ja hermostuneesti keskustelimme lapsistamme. Kaikki tunsimme syvää myötätuntoa – ei suinkaan opettajia – vaan lapsiamme kohtaan, jotka joutuvat italialaisen koulun läpikäymään. 

Tapaamiseen oli koottu kaikki luokan opettajat. Hekin nököttivät rivissä, mutta puolestaan luokan seinustalla, kun rehtori aloitti kertomaan miksi tapaaminen oli järjestetty. Lähinnä hän keskittyi puheessaan siihen, miten huonosti me kasvatamme lapsiamme. Miten hänkin on työssäkäyvä äiti ja silti ennättää iltaisin tarkistaa, että läksyt ovat tehty. Miten meidän täytyy osoittaa esimerkillä, että koulu on tärkeää. 

Sitten oli opettajien vuoro: 

-         historian opettaja nousi oikein seisomaan ja mesosi miten miedän täytyy rankaista lapsiamme. Ymmärrättekö te – lapsia täytyy rankaista!!

-         englannin opettaja aloitti istuen, mutta sitten kiihtyessään hänkin nousi seisomaan. Hän oli syvästi järkyttynyt siitä, että keskiviikkona (lyhyt koulupäivä päättyy 13.00) hän on nähnyt poikein pelaavan jalkapalloa pihalla. ” Kello kolmelta iltapäivällä” hän  huusi ja käsillä viuhtoen vahvisti sanomaansa. ”Kello kolmelta tehdään läksyjä. Jos läksyt on tehty seitsemään iltaan mennessä, niin sitten voidaan mennä pelaamaan palloa”. 

Olin jossain vaiheessa avannut suuni ja maininnut lasten motivoinnista ja olisiko jotain mitä koulu voisi tehdä motivaation kasvattamiseksi. 

-          Maantiedon opettaja (taas yksi, joka nousi seisomaan ja huusi) korosti vahvasti painottaen, että heidän tehtävänsä ei ole motiovoida lapsia oppimaan, heidän tehtävänsä on opettaa. Tätä huutoa muut opettajat säestivät, mutta valitettavasti kakofoniasta johtuen en saanut poimittua enempää sanomaa.  

-          Historian opettaja jatkoi saarnaansa, joka tällä toisella kertaa kesittyi samaan kuin rehtori. Miten me emme korosta tarpeeksi lapsillemme sitä että koulu on tärkeää. 

Selväksi tuli myös se,

-          että lapset tulevat kouluun tapaamaan kavereitaan. Apua -  sehän on aivan järkyttävää. Olemme syvästi pöyristyneitä tästä tosiasiasta Petterin kanssa.

-          että lapset eivät jaksa keskittyä tunnilla. -  Tämäkin tuli aivan yllätyksenä ja puun takaa. Luokassa on on paljon poikia, ja Lillin lisäksi ainakin muutama tyyppi, joilla on keskittymisvaikeuksia. Päivän aikana ei pidetä taukoja, vaan lähes putkeen opiskellaan kahdeksan tuntia.  

-          että lapset eivät tee tarpeeksi ja huolella kotiläksyjään.  – myönnän, etten jaksa joka ikinen ilta ja päivä niuhottaa läksyistä. Ajattelen myös, että kahdeksan tuntia opiskelua päivässä riittää. Säälittää laittaa lapsi vielä illaksikin koulukirjojen ääreen. Vaikka se täällä normaalia onkin. 

Kotona kaadoin itselleni ison lasin viiniä ja soitin miehelleni. Sanoin, että otan tämän nyt ihan huumorilla, mutta oli kyllä viimeinen koulukeskustelu, johon minä osallistun.  Olen jo loistanut poissaolollani koko talven. Aina kun Petteri on Italiassa hän käy keskustelemassa opettajien kanssa Lillin asioista. Jostain syystä myös opettajat suhtautuvat isään paljon rauhallisemmin. Luulen, että Petteri välttyy näiltä kasvatussaarnoilta. Hän saa aivan asiallisia neuvoja siitä miten Lillin koulutyötä voisi parantaa. 

Äiditkö täällä vain ovat vastuussa lapsistaan? Miksi kukaan ei tässä tapaamisessa maininnut, että olisi hyvä, jos isätkin olisivat paikalla. Mikä on isien rooli italialaisessa kasvatustyössä?

Nyt sitten jonotetaan roskapusseja

Saimme kirjeen, jonka mukaan roskapussien vàri vaihtuu maaliskuun aikana. Huhtikuun alusta roskakuskit eivàt enàà nouki violetteja pusseja autonsa kyytiin tienposkesta vaan pussin pitàà olla oranssi. Kunta ilmoitti pàivàt, joina uusia pusseja saisi noutaa kunnantalolta. Mukaan piti ottaa kirjeen mukana tullut paperi, jossa oli koodattuna tietomme. 

Kirjeessà myòs ystàvàllisesti kerrottiin, ettà alueellamme on saatu sekajàtteen mààrà laskuun ja uusien pussien kautta (jotenkin) mààràà yritetààn entisestààn vàhentàà. Tàmà on siis loistava uutinen. Olin siis positiivisella mielellà liikenteessà, kun làhdin hakemaan uusia pusseja. 

Kunnan talolle siis. Sen pàivàinen aika loppui 17.00 ja ajattelin olla ajoissa paikalla ja saavuin 16.00. Jono kiemurteli kulman taakse. Seisottuani aikani jonossa, aloin vilkuilla hermostuneesti kelloani, sillà Lilli piti noutaa koulusta viidelta. Vihdoin pààsin odotusaulaan talon sisàlle , missà paljastui jakelusysteemin tehokkuus kaikessa hitaudesssaan. Yksi kerrallaan kuntalaiset (sinà pàivànà paikalla olivat kylàn mummelit ja minà) kutsuttiin sisààn painavasta palo-ovesta. Sitten kului aikaa……kunnes samainen mummeli saapui ulos ovesta pientà pussikààròà puristaen. Ihmettelin ààneen, miten vaikeaa voi olla ojentaa roskapussikààròjà. Mummelit pudistelivat kanssani pàitànsà ja ja levittelivàt kàsiààn. 

Jànnitys tiivistyi. Kello oli viittà vailla viisi, kun tuli vihdoin minun vuoroni astua tuosta hieman pelottavasta ovesta tuntemattomaan. 

Huoneessa istui tiskin takana tàrkeàn ja kireàn nàkòinen nainen jakkupuvussaan ja korkokengissààn. Hànen vierellààn seisoivat kaksi làhes kaksimetristà miestà, jotka toimivat pussien ojentajina. Tuntui, kun olisin joutunut poliisikuulusteluun. 

Ilmoitin nimeni. Nainen kaiveli papereitaan ja ilmoitti, etten voisi uusia pusseja saada, sillà viimeisin jàtemaksu oli meiltà maksamatta. 

Hieman kiihtyneenà (ja turhautuneena) ilmoitin, ettà mielestàmme olemme maksaneet kaikki postissa tulleet laskut ja minulla ei ole maksamattomien laskujen kansiossani yhtààn jàtemaksua. Tarvitsen siis uuden laskun. 

Nainen ilmoitti, ettà uuden laskun voin saada kunnantoimistosta Sylvanalta huomenna. Laskun maksettuani voin tulla noutamaan pusseja viimeisenà jakelupàivànà seuraavan maanantaina. Sanoin, ettà tuona maanantaina emme ole paikalla, eikà meillà ole vielà niin vahvaa sosiaalista verkostoa tààllà, ettà viitsisin vaivata ketààn tunneiksi seisomaan puolestani roskapussijonoon. Virkailija levitteli kàsiààn.  Làhdin posket punoittaen hakemaan lastamme koulun pihalta. 

Seuraavana aamuna làhetin mieheni kunnan talolle hakemaan Sylvanalta uutta maksulomaketta. Hàn tuli takaisin kotiin myòs hieman turhautuneena. Kunnan toimisto on kuulemma kiinni perjantaisin. 

Luovutin. Ajattelin taas kerran, TII = this is italy.  Pakkohan niiden on antaa meille uusia pusseja myòs jakeluaikojen ulkopuolella. 

Asia selvisi seuraavalla viikolla. TII. Asiathan aina loppujen lopuksi selviàvàt kaikkien kiemuroiden jàlkeen. 

Nyt minulla on maksulaput, joiden kanssa mennà pankkiin (tai postiin, en ole ihan varma) ja vielà kaiken lisàksi kunta ilmoitti uusista pussien jakelupàivistà. 

----------------------------------------------------

ja tarina jatkuu. Menin jàlleen samaisin kireàn virkailijan eteen nòyrànà uusia pusseja anelemaan. Mutta…..en ollut muistanut ottaa maksukuitti mukaan. Sinà pàivànà kunnan tietokoneet eivàt toimineet, ja nàin ollen en voinut saada pusseja ilman kuittia. Siis pankkiin pyytàmààn uusi kuitti ja takaisin jonottamaan kunnantalolle. 

Mutta vihdoin viimein sain pussit. Ne ovat tàstà làhtien koodatut, joten kunta voi seurata paljon pusseja kàytàmme. Oletan, ettà tàstà on se hyòty, ettà jos emme tarvitse kaikkia pusseja, niin se huomioidaan seuraavan vuoden jàtemaksusta. 

Loppujen lopuksi, italiaiseen tyyliin, se tarinan pahis (kireà virkailija) ja minà , olimme ylimpià ystàvià ja naureskelimme yhdessà hankalalle systeemille. 

Ja tàssà ovat minun uudet, kauan kaivatut beibit tienposkessa roska-autoa odottamassa. 

Onko italialaisilla erinlainen aineenvaihdunta

Koska talvikaudella majoituspaikkamme, Casa Visette, on suljettuna, yritàn kàyttàà ylimààràisen vapaan ajan hyòdykseni urheilemalla mahdollisimman paljon. Kaksi kertaa viikossa kàyn làheisellà tennisclubilla valmennuksessa. Tiistaisin pelaan yksityistuntia Alessandron opastuksessa, lauantaisin opettelemme kilpatenniksen saloja naisyhmàssà Andrean johdolla. Tenniksen lisàksi painelen muutaman kerran viikossa kuntosalille ja vàhintààn kerran viikossa yritàn tehdà pitkàn kàvelykenkin. Joko Nallen kanssa tai yksin. Etupihallamme on voi myòs hyvin vetàà kahvakuulatreenejà maisemia ihaillen.

Kuntosalille ei pààse ilman, ettà kày kaksi kertaa ohjatussa treenissà. Tàmànkin jàlkeen ohjaajat tekevàt sinulle uuden ohjelman tai muokkaavat nykyistà aina halutassesi. Ajattelin kàyttàà tàtà mahdollisuutta hyvàkseni, ja pyysin itselleni tennistà tukevan saliohjelman. 

No – tennistà tukevassa ohjelmassa on tietysti aika paljon liikkeità, jotka nostavat pulssin korkeaksi. Niinpà puuskutan, puhisen ja àhisen salilla aina reilun tunnin verran. Lisàksi ohjelmaani kuuluu spurttivetoja. Nàmà menen tekemààn samaan rakennukseen kuuluvalle pienelle juoksuradalle, joka on sattumoisin samassa tilassa kuin alakerroksessa sijaitseva uimahalli = tila on siis làmmin ja kostea. Viimeistààn spurttien jàlkeen salille palatessani olen punainen kuin rapu ja hikipisaravat vaan kirjaimellisesti roiskuvat ympàriinsà. 

En tiedà miksi, mutta useimpina kertoina olen salilla ainut henkilò, joka hikoilee. Yritàn aina vaivihkaa pyyhkià pahimpaa hikeà (pakolliseen) mukana kuljetettavaan pyyhkeeseen. Mutta punaiselle pàrstàlleni en mahda mitààn. Olen yrittànyt tarkkailla muita treenaajia. Tekevàtkò he harjoituksensa hitaammalla temmolla, liian kevyillà painoilla – vai mità. Suurin osa treenajista on hyvàkuntoisen nàkòisià miehià, jotka kàyvàt salilla sàànnòllisesti. Ne harvat naiset, jotka salille minun lisàkseni uskaltavat, ovat laihaakin laihempia. 

Kaksi asiaa, joka on saanut kulmakarvani nousemaan. Ensimmàinen oli, kun ohjaaja kirjasi tietojani muistiin ennen ensimmàisen ohjelman rakentamista. Yksi kysymyksistà oli syy, minkà takia aloitan treenaamisen. Ohjaaja vilkaisi minua ja vastasi puolestani ”haluat laihtua”. ARGHHH En voinut muuta kuin nauraa ja sanoa, ettà kyllà kiitos mielellàni, mutta epàilen vahvasti pystyvàni siihen. 

Toinen tapahtuma sattui viime viikolla, kun vedin sata lasissa ohjelmaani làpi musiikki tàysillà pauhaten. Vieressàni painoja nosteleva mies huomautti minulle, ettà en nàkòjààn pelleile treenatessani, treenaan ihan vakavissani.

Edes tenniskaverini, kaksi hoikkaa naista, eivàt hikoile. Olen ainut, jolla on tunnin jàlkeen selàstà màrkà paita ja kasvoilla sekoitus punaisia ja valkoisia làikkià. 

Italialaiset kuntoilevat mutu-tuntumani mukaan suhteellisen paljon. Lounastauon aikaan 13-15.00 mm. kuntosalin yhteydessà oleva uimahalli on tàynnà. Salille tulee paljon lounastreenajia. Lounasajan loppumisen tietàà ilman kelloakin, koska valtava parkkipaikka tyhjenee autoista. Pyòràilijàt singahtavat myòs liikenteeseen lounaan sijasta. 

Sunnuntaisin ei kannata làhteà huviajelulle, sillà vaarana on joutua vàistelemààn jatkuvasti suuria pyòràilijàjoukkoja. Myòs vuoristopoluilla kàveleminen on jokapojan sunnutailaji. Jopa kylàmme mammat kàyvàt aamuisin reippaalla kàvelyllà tietà pitkin – sààssà kuin sààssà. 

Mutta missà siis hiki? Syy ei ole vielà selvinnyt minulle – jatkan tutkimuksiani urheilulààketieteen mielenkiintoisella saralla ja raportoin uudemman kerran, jos syy selviàà.