Koulussa kasvatuskeskustelussa

Minut ja kuusi muuta äitiä oli kutsuttu koululle tapaamiseen. Kutsu oli tullut virallisen kirjeen muodossa. Kirje ei enteillyt hyvää: lapseni ei yritä parastaan, häiritsee tunnilla ja saa liian huonoja arvosanoja. Koulun rehtorikin tulisi paikalle. 
Ennen tapaamista parkkeerasin penkille jäätelöbaarin eteen ja vahvistin itseäni isolla pallolla pistaasijäätelöä. Arvelin tarvitsevani sen. Kohta penkille ilmaantui muitakin äitejä. Siinä nökötimme rivissä ja hermostuneesti keskustelimme lapsistamme. Kaikki tunsimme syvää myötätuntoa – ei suinkaan opettajia – vaan lapsiamme kohtaan, jotka joutuvat italialaisen koulun läpikäymään. 

Tapaamiseen oli koottu kaikki luokan opettajat. Hekin nököttivät rivissä, mutta puolestaan luokan seinustalla, kun rehtori aloitti kertomaan miksi tapaaminen oli järjestetty. Lähinnä hän keskittyi puheessaan siihen, miten huonosti me kasvatamme lapsiamme. Miten hänkin on työssäkäyvä äiti ja silti ennättää iltaisin tarkistaa, että läksyt ovat tehty. Miten meidän täytyy osoittaa esimerkillä, että koulu on tärkeää. 

Sitten oli opettajien vuoro: 

-         historian opettaja nousi oikein seisomaan ja mesosi miten miedän täytyy rankaista lapsiamme. Ymmärrättekö te – lapsia täytyy rankaista!!

-         englannin opettaja aloitti istuen, mutta sitten kiihtyessään hänkin nousi seisomaan. Hän oli syvästi järkyttynyt siitä, että keskiviikkona (lyhyt koulupäivä päättyy 13.00) hän on nähnyt poikein pelaavan jalkapalloa pihalla. ” Kello kolmelta iltapäivällä” hän  huusi ja käsillä viuhtoen vahvisti sanomaansa. ”Kello kolmelta tehdään läksyjä. Jos läksyt on tehty seitsemään iltaan mennessä, niin sitten voidaan mennä pelaamaan palloa”. 

Olin jossain vaiheessa avannut suuni ja maininnut lasten motivoinnista ja olisiko jotain mitä koulu voisi tehdä motivaation kasvattamiseksi. 

-          Maantiedon opettaja (taas yksi, joka nousi seisomaan ja huusi) korosti vahvasti painottaen, että heidän tehtävänsä ei ole motiovoida lapsia oppimaan, heidän tehtävänsä on opettaa. Tätä huutoa muut opettajat säestivät, mutta valitettavasti kakofoniasta johtuen en saanut poimittua enempää sanomaa.  

-          Historian opettaja jatkoi saarnaansa, joka tällä toisella kertaa kesittyi samaan kuin rehtori. Miten me emme korosta tarpeeksi lapsillemme sitä että koulu on tärkeää. 

Selväksi tuli myös se,

-          että lapset tulevat kouluun tapaamaan kavereitaan. Apua -  sehän on aivan järkyttävää. Olemme syvästi pöyristyneitä tästä tosiasiasta Petterin kanssa.

-          että lapset eivät jaksa keskittyä tunnilla. -  Tämäkin tuli aivan yllätyksenä ja puun takaa. Luokassa on on paljon poikia, ja Lillin lisäksi ainakin muutama tyyppi, joilla on keskittymisvaikeuksia. Päivän aikana ei pidetä taukoja, vaan lähes putkeen opiskellaan kahdeksan tuntia.  

-          että lapset eivät tee tarpeeksi ja huolella kotiläksyjään.  – myönnän, etten jaksa joka ikinen ilta ja päivä niuhottaa läksyistä. Ajattelen myös, että kahdeksan tuntia opiskelua päivässä riittää. Säälittää laittaa lapsi vielä illaksikin koulukirjojen ääreen. Vaikka se täällä normaalia onkin. 

Kotona kaadoin itselleni ison lasin viiniä ja soitin miehelleni. Sanoin, että otan tämän nyt ihan huumorilla, mutta oli kyllä viimeinen koulukeskustelu, johon minä osallistun.  Olen jo loistanut poissaolollani koko talven. Aina kun Petteri on Italiassa hän käy keskustelemassa opettajien kanssa Lillin asioista. Jostain syystä myös opettajat suhtautuvat isään paljon rauhallisemmin. Luulen, että Petteri välttyy näiltä kasvatussaarnoilta. Hän saa aivan asiallisia neuvoja siitä miten Lillin koulutyötä voisi parantaa. 

Äiditkö täällä vain ovat vastuussa lapsistaan? Miksi kukaan ei tässä tapaamisessa maininnut, että olisi hyvä, jos isätkin olisivat paikalla. Mikä on isien rooli italialaisessa kasvatustyössä?

Nyt sitten jonotetaan roskapusseja

Saimme kirjeen, jonka mukaan roskapussien vàri vaihtuu maaliskuun aikana. Huhtikuun alusta roskakuskit eivàt enàà nouki violetteja pusseja autonsa kyytiin tienposkesta vaan pussin pitàà olla oranssi. Kunta ilmoitti pàivàt, joina uusia pusseja saisi noutaa kunnantalolta. Mukaan piti ottaa kirjeen mukana tullut paperi, jossa oli koodattuna tietomme. 

Kirjeessà myòs ystàvàllisesti kerrottiin, ettà alueellamme on saatu sekajàtteen mààrà laskuun ja uusien pussien kautta (jotenkin) mààràà yritetààn entisestààn vàhentàà. Tàmà on siis loistava uutinen. Olin siis positiivisella mielellà liikenteessà, kun làhdin hakemaan uusia pusseja. 

Kunnan talolle siis. Sen pàivàinen aika loppui 17.00 ja ajattelin olla ajoissa paikalla ja saavuin 16.00. Jono kiemurteli kulman taakse. Seisottuani aikani jonossa, aloin vilkuilla hermostuneesti kelloani, sillà Lilli piti noutaa koulusta viidelta. Vihdoin pààsin odotusaulaan talon sisàlle , missà paljastui jakelusysteemin tehokkuus kaikessa hitaudesssaan. Yksi kerrallaan kuntalaiset (sinà pàivànà paikalla olivat kylàn mummelit ja minà) kutsuttiin sisààn painavasta palo-ovesta. Sitten kului aikaa……kunnes samainen mummeli saapui ulos ovesta pientà pussikààròà puristaen. Ihmettelin ààneen, miten vaikeaa voi olla ojentaa roskapussikààròjà. Mummelit pudistelivat kanssani pàitànsà ja ja levittelivàt kàsiààn. 

Jànnitys tiivistyi. Kello oli viittà vailla viisi, kun tuli vihdoin minun vuoroni astua tuosta hieman pelottavasta ovesta tuntemattomaan. 

Huoneessa istui tiskin takana tàrkeàn ja kireàn nàkòinen nainen jakkupuvussaan ja korkokengissààn. Hànen vierellààn seisoivat kaksi làhes kaksimetristà miestà, jotka toimivat pussien ojentajina. Tuntui, kun olisin joutunut poliisikuulusteluun. 

Ilmoitin nimeni. Nainen kaiveli papereitaan ja ilmoitti, etten voisi uusia pusseja saada, sillà viimeisin jàtemaksu oli meiltà maksamatta. 

Hieman kiihtyneenà (ja turhautuneena) ilmoitin, ettà mielestàmme olemme maksaneet kaikki postissa tulleet laskut ja minulla ei ole maksamattomien laskujen kansiossani yhtààn jàtemaksua. Tarvitsen siis uuden laskun. 

Nainen ilmoitti, ettà uuden laskun voin saada kunnantoimistosta Sylvanalta huomenna. Laskun maksettuani voin tulla noutamaan pusseja viimeisenà jakelupàivànà seuraavan maanantaina. Sanoin, ettà tuona maanantaina emme ole paikalla, eikà meillà ole vielà niin vahvaa sosiaalista verkostoa tààllà, ettà viitsisin vaivata ketààn tunneiksi seisomaan puolestani roskapussijonoon. Virkailija levitteli kàsiààn.  Làhdin posket punoittaen hakemaan lastamme koulun pihalta. 

Seuraavana aamuna làhetin mieheni kunnan talolle hakemaan Sylvanalta uutta maksulomaketta. Hàn tuli takaisin kotiin myòs hieman turhautuneena. Kunnan toimisto on kuulemma kiinni perjantaisin. 

Luovutin. Ajattelin taas kerran, TII = this is italy.  Pakkohan niiden on antaa meille uusia pusseja myòs jakeluaikojen ulkopuolella. 

Asia selvisi seuraavalla viikolla. TII. Asiathan aina loppujen lopuksi selviàvàt kaikkien kiemuroiden jàlkeen. 

Nyt minulla on maksulaput, joiden kanssa mennà pankkiin (tai postiin, en ole ihan varma) ja vielà kaiken lisàksi kunta ilmoitti uusista pussien jakelupàivistà. 

----------------------------------------------------

ja tarina jatkuu. Menin jàlleen samaisin kireàn virkailijan eteen nòyrànà uusia pusseja anelemaan. Mutta…..en ollut muistanut ottaa maksukuitti mukaan. Sinà pàivànà kunnan tietokoneet eivàt toimineet, ja nàin ollen en voinut saada pusseja ilman kuittia. Siis pankkiin pyytàmààn uusi kuitti ja takaisin jonottamaan kunnantalolle. 

Mutta vihdoin viimein sain pussit. Ne ovat tàstà làhtien koodatut, joten kunta voi seurata paljon pusseja kàytàmme. Oletan, ettà tàstà on se hyòty, ettà jos emme tarvitse kaikkia pusseja, niin se huomioidaan seuraavan vuoden jàtemaksusta. 

Loppujen lopuksi, italiaiseen tyyliin, se tarinan pahis (kireà virkailija) ja minà , olimme ylimpià ystàvià ja naureskelimme yhdessà hankalalle systeemille. 

Ja tàssà ovat minun uudet, kauan kaivatut beibit tienposkessa roska-autoa odottamassa. 

Onko italialaisilla erinlainen aineenvaihdunta

Koska talvikaudella majoituspaikkamme, Casa Visette, on suljettuna, yritàn kàyttàà ylimààràisen vapaan ajan hyòdykseni urheilemalla mahdollisimman paljon. Kaksi kertaa viikossa kàyn làheisellà tennisclubilla valmennuksessa. Tiistaisin pelaan yksityistuntia Alessandron opastuksessa, lauantaisin opettelemme kilpatenniksen saloja naisyhmàssà Andrean johdolla. Tenniksen lisàksi painelen muutaman kerran viikossa kuntosalille ja vàhintààn kerran viikossa yritàn tehdà pitkàn kàvelykenkin. Joko Nallen kanssa tai yksin. Etupihallamme on voi myòs hyvin vetàà kahvakuulatreenejà maisemia ihaillen.

Kuntosalille ei pààse ilman, ettà kày kaksi kertaa ohjatussa treenissà. Tàmànkin jàlkeen ohjaajat tekevàt sinulle uuden ohjelman tai muokkaavat nykyistà aina halutassesi. Ajattelin kàyttàà tàtà mahdollisuutta hyvàkseni, ja pyysin itselleni tennistà tukevan saliohjelman. 

No – tennistà tukevassa ohjelmassa on tietysti aika paljon liikkeità, jotka nostavat pulssin korkeaksi. Niinpà puuskutan, puhisen ja àhisen salilla aina reilun tunnin verran. Lisàksi ohjelmaani kuuluu spurttivetoja. Nàmà menen tekemààn samaan rakennukseen kuuluvalle pienelle juoksuradalle, joka on sattumoisin samassa tilassa kuin alakerroksessa sijaitseva uimahalli = tila on siis làmmin ja kostea. Viimeistààn spurttien jàlkeen salille palatessani olen punainen kuin rapu ja hikipisaravat vaan kirjaimellisesti roiskuvat ympàriinsà. 

En tiedà miksi, mutta useimpina kertoina olen salilla ainut henkilò, joka hikoilee. Yritàn aina vaivihkaa pyyhkià pahimpaa hikeà (pakolliseen) mukana kuljetettavaan pyyhkeeseen. Mutta punaiselle pàrstàlleni en mahda mitààn. Olen yrittànyt tarkkailla muita treenaajia. Tekevàtkò he harjoituksensa hitaammalla temmolla, liian kevyillà painoilla – vai mità. Suurin osa treenajista on hyvàkuntoisen nàkòisià miehià, jotka kàyvàt salilla sàànnòllisesti. Ne harvat naiset, jotka salille minun lisàkseni uskaltavat, ovat laihaakin laihempia. 

Kaksi asiaa, joka on saanut kulmakarvani nousemaan. Ensimmàinen oli, kun ohjaaja kirjasi tietojani muistiin ennen ensimmàisen ohjelman rakentamista. Yksi kysymyksistà oli syy, minkà takia aloitan treenaamisen. Ohjaaja vilkaisi minua ja vastasi puolestani ”haluat laihtua”. ARGHHH En voinut muuta kuin nauraa ja sanoa, ettà kyllà kiitos mielellàni, mutta epàilen vahvasti pystyvàni siihen. 

Toinen tapahtuma sattui viime viikolla, kun vedin sata lasissa ohjelmaani làpi musiikki tàysillà pauhaten. Vieressàni painoja nosteleva mies huomautti minulle, ettà en nàkòjààn pelleile treenatessani, treenaan ihan vakavissani.

Edes tenniskaverini, kaksi hoikkaa naista, eivàt hikoile. Olen ainut, jolla on tunnin jàlkeen selàstà màrkà paita ja kasvoilla sekoitus punaisia ja valkoisia làikkià. 

Italialaiset kuntoilevat mutu-tuntumani mukaan suhteellisen paljon. Lounastauon aikaan 13-15.00 mm. kuntosalin yhteydessà oleva uimahalli on tàynnà. Salille tulee paljon lounastreenajia. Lounasajan loppumisen tietàà ilman kelloakin, koska valtava parkkipaikka tyhjenee autoista. Pyòràilijàt singahtavat myòs liikenteeseen lounaan sijasta. 

Sunnuntaisin ei kannata làhteà huviajelulle, sillà vaarana on joutua vàistelemààn jatkuvasti suuria pyòràilijàjoukkoja. Myòs vuoristopoluilla kàveleminen on jokapojan sunnutailaji. Jopa kylàmme mammat kàyvàt aamuisin reippaalla kàvelyllà tietà pitkin – sààssà kuin sààssà. 

Mutta missà siis hiki? Syy ei ole vielà selvinnyt minulle – jatkan tutkimuksiani urheilulààketieteen mielenkiintoisella saralla ja raportoin uudemman kerran, jos syy selviàà.

Kurssille menossa mister Tonin kanssa

Lòysin internetissà surffailessani ihan sattumoisin kurssi-imoituksen: Degustazionii vini, 50 tuntia, Albassa. Ennakko-osaamista ei tarvittu, kurssi vaikutti kaikille avoimelta.

Innostuin heti. Ajattelin, ettà kun kerran viinialueella asumme, niin ehkà minunkin olisi hyvà tietàà jotain muutakin viineistà, kuin mità olen Petteriltà (mieheltàni) oppinut.

Kurssimaksukin vaikutti kohtuulliselta. Toisaalta ilmoituksessa mainittiin, ettà tietyin ehdoin voi maksusta saada pois 70 tai jopa 100 prosenttia, sillà kurssi saa tukea Euroopan Unionin sosiaalirahastosta.

Tàytin ilmoittautumislomakkeen. Sen jàlkeen olenkin joutunut sellaiseen ilmoittautumisluuppiin, etten tiedà onko se loputon, vai pààsenkò joskus myòs ihan oikeasti kurssille. 

Pahimman vauhdin kierteessà aiheutti sinànsà viaton kysymykseni, onko minulla mahdollisuus alennettuun kurssimaksuun.
Selvisi, ettà juuri tàllà hetkellà ei, sillà minua ei ole vielà rekisteròity Viseten ”henkilòkuntaan”. Tàmà tapahtuu kirjanpidollisista syistà vasta vuodenvaihteessa. Kirjanpitàjàmme kuitenkin sanoi, ettà minut voi helposti rekisteròidà ”apulaiseksi”, jolloin olen oikeutettu kurssitukeen. (Kutsunkin itseàni nykyààn Petterin pikku apulaiseksi). Nàin siis pààtettiin yksissà tuumin tehdà ja laitettiin paperit eteenpàin. 

Tàmàn viestin jàlkeen olen saanut lukemattomia viestejà sekà kirjanpitàjàltàni, mutta erityisesti kurssisihteeriltà, jonka vastuulla ilmoittautumiset ovat. Vàlillà viestit  ovat myòs menneet ristiin, ja ovat olleet ristiriidassa keskenààn, joten olen vastaillut hàdissàni sinne tànne ja làhetellyt kuvia dokumenteistamme. 

-          Voinko làhettàà kuvan minun ja mieheni id-korteista

-          Mikà olikaan osoitteemme ja mieheni osoite?

-          Mikà olikaan hààpàivànne? (Paikkaa ei kuitenkaan kysytty, eikà muutakaan yksityiskohtia hàistàmme.)

-          Làhetàtkò vielà kerran molempien codice fiscalen (vàhàn niinkuin henkilòtunnus)

-          Voinko leimata tàmàn paperin Visetten leimasimella ja pyytàà siihen allekirjoituksen mieheltàsi. 

Erityisesti tàmà viimeinen aiheutti paljon sekaannusta. Tàssà vaiheessa kurssisihteeri oli nimittàin huomannut, ettà kirjanpitàjàni kommunikoi kanssani englanniksi ja vaihtanut oman, erittàin selkeàn, italiansa erittàin epàselvààn englantiin. Hànen pyyntònsà kuulosti suomennettuna seuraavalta: 

-          Voitko leimata pikaisesti tàmàn paperin ja làhettàà sen Piemonten aluehallintoon, sillà mister Tonin on se allekirjoitettava. 

Ymmàrsin kyllà ettà mister Tonin on paperi allekirjoitettava, mutta ihmettelin suuresti kuka tàmà mister Toni aluehallinnossa on – joku isokin pààllikkò?
Salilla treenatessani aivoni ehkà kirkastuivat liikunnan vaikutuksesta ja tajusin, ettà mità ilmeisemmin sihteeri tarkoittaa, ettà Petterin on allekirjoitettava paperi. Petterin nimi on Tomi Petteri Laine, joten ihan ymmàrrettàvà kòmmàhdys nimessa yhdistettynà hyvin epàmààràiseen englantiin. Nauroin itsekseni ja laitoin nopeasti sihteerille viestin, ettà mister Toni allekirjoittaa paperin heti tànààn. 

Tàmàn jàlkeen oli muutaman pàivàn hiljaisuus. Tànà aamuna huomasin jàlleen viestin sàhkòpostissani. Ajattelin, ettà hienoa, nyt minua informoidaan kurssin alkamisen ajankohdasta. Kurssin piti alkaa jo kaksi viikkoa sitten, mutta sihteerin mukaan ilmoittautumishàssàkkà jostain syystà kestàà vielà jonkin tovin.

Tàmàn pàivàisessà kirjeessà kysytààn, olisiko millààn mahdollista ettà minà ja mister Toni voisimme tulla koululle Viseten leiman kanssa allekirjoittamaan jotain (en tiedà mità) ja leimaamaan samat paperit Viseten leimasimella. Vastattuani tottakai, saavumme heti kun mister Toni saapuu Suomesta Italiaan, kyselin lopussa varovaisesti alkaako kurssi kuitenkin jo tàmàn vuoden puolella.

Vastausta odotellen – ja mister Tonia Suomesta kotiin.

Talvi tekee tuloaan

(kirjoitettu marraskuun alussa)

Aamuisin kello soi aina seitsemàltà. Jokaikinen arkiaamu, sillà koulu ei poikkeusaamuja tunne, tunnit alkavat sàànnònmukaisesti 8:15. 

Asumme maaseudulla, joten katulamput eivàt suo aamuihimme lempeàà valoaan. On todella pimeàà. Kesàaika tosin helpotti aamujamme, sillà nyt seitsemàltà alkaa jo hieman sarastaa. 

Sataa, sataa ropisee. Sadetta on todellakin riittànyt. Sade ei ole jatkuvaa, mutta sàànnòllistà. Yritàn iloita siità, ettà sade tulee vuorille lumena, ja voin kaivaa sukseni esille hyvissà ajoin ennen joulua. 

Pikkuinen koiramme, Nalle, inhoaa sadetta. Se ei halua mennà ulos sateella. Aamulla se kaivautuu syvemmàlle sànkyymme kuulleessaan sateen àànen, eikà suostu nousemaan. Vain pieni kuonon pàà pilkottaa tàkkien lomasta. Minun tàytyy kirjaimellisesti kantaa Nalle sadan metrin pààhàn talosta, jotta saan sen pakolliselle aamupissalle. 

Sateen lisàksi turisteja on edelleen riittànyt. Alban tryffelimessut jatkuvat marraskuu 20. pàivààn saakka, ja gourmet-ihmisià pyòrii toreilla ja turuilla vielà yllàttàvàn paljon. Ravintoloihin pitàà edelleen tehdà pòytàvaraus ja viinmaisteluihinkin ajan saaminen voi olla kiven takana. Mutta kausi loppuu marraskuussa. Joten mielenkiinnolla odotan millaista kylàllàmme on joulukuun alussa, kun turistit ovat poistuneet. 

Joulu tuntuu kaukaiselta, mutta eilen nàin Albassa jo joulukaupan, ja paikallinen leipàkauppamme oli siirtynyt jouluaikaan ihanine koristeineen. 

Ruska on parhaimmillaan. Mutta aivan kuten Suomessakin vàrikyllàisyys kàrsii sateisista ja harmaista pàivistà. Auringon valossa vàrit suorastaan hyppààvàt silmille. Erityisesti minua viehàttàà se, ettà viereisten viinipalstojen vàrit voivat olla aivan erilaisia. Ja nàin viinitarhat  nàyttàvàt aurinkoisina pàivinà iloisilta tilkkutàkeiltà ja koko maisema kuin  suoraan satukirjasta leikatulta. 

Harmi, ettà sade tekee maaston mahdottomaksi kàvellà. Koska maa on savea, siità tulee upottavaa kastuessaan. Sellaisia kenkià ei olekaan (ehkà lumikengàt toimisivat) jotka pitàisivàt 65 kiloisen naisihmisen pinnalla. Kàvelylenkit pitàà siis toistaiseksi suunnata pikkuteille. 

Haiseva tarina pikkuystàvistàmme

Tuli mieleen Raamatun vitsaukset. Nimittàin silloin, kun Cimicit saapuivat joukoittain paikalle.

Niità ei nimittàin yhtàkkià roikkunut ikkunapielessàni 1 tai 2, vaan ihan koko suku oli saapunut paikalle meità tervehtimààn. Niiden kanssa, jokseenkin samaan aikaan, saapuivat valtavat lukit. Toisistaan vàlittàmàttà nàmà ihanat pikkuelàimet valloittivat muun muassa ulkoseinàmme. Cimicit pàivisin, ja kun ilta saapui, ottivat lukit heidàn paikkansa.

Sateiden tultua olemme pààsseet myòs nauttimaan  kastematojen seurasta. Ne kiemurtelevat pikkuhiljaa, àànettòmàsti yòn aikana terasseillemme ja nàità todella pitkià, niljakkaita ystàviàmme voin sitten keràillà ensi tòikseni pois rikkalapiota avuksi kàyttàen heti aamusta. Onneksi ne ovat hitaita, joten kun kàyn viskaisemassa lapiollisen matoja viinitarhaan, niin ihan heti ne eivàt sieltà ennàtà takaisin.

Cimicit eli marjaluteet 

Cimicit ovat varsinainen vitsaus. Ne sapuvat viheralueiden làhellà oleviin rakennuksiin syksyn tullessa. Rakennuksista ne hakevat làmpòà. Luteet nimittàin kuolevat kylmyydessà.

Tutkiessani asiaa, olen tòrmànnyt kirjoituksiin, ettà luteet ovat lisàntyneet ilmastonmuutoksen ja sàiden làmpenemisen myòtà. Totta on, ettà aloin suorastaan kammota syksyn làmpimià pàivià. Mità làmpòisempàà, sità enemmàn imuroitavaa. 

Luteet eivàt ole vain inhottavia ulkonàòltààn ja siità seikasta, ettà ne saattavat tippua yòllà katosta rauhallisen nukkujan poskelle. Ei tàmà suinkaan riità, ne myòs haisevat. Ne erittàvàt vaaratilanteeseen joutuessaan hajua, joka ei nyt ole paha, mutta selkeàsti tunnistettava. Vàlillà tuntui, ettà haju oli niin piintynty sieraimiini, ettà kestàisi hetken ennen kuin saisin sen pois.

Seuraava ei ole ludekammoisille

Ilmeisesti aloin kuitenkin tottua luteisiin, sillà seuraavatkaan tapaukset eivàt saaneet minua pakkaamaan matkalaukkujani ja suuntamaan ensimmàiseen Suomeen làhtevààn koneeseen. 

Olin ostanut Suomesta ison pussin Pantteri-salmiakkia. Hieman hàmàràssà makuuhuoneessa vietin laatuaikaa itseni kanssa lukien kirjaa ja popsien loppuja salmiakkeja pussin pohjalta. Olin jo lopettanut, kun huomasin pohjalla hààmòttàvàn jotain tummaa. Ilahtuneena nappasin puolikkaan pantterikarkin (nàin luulin) suuhuni, vain todetakseni, ettà eikòs nyt juuri ole supertrendikàstà syòdà sirkkoja ja toukkia ja muita vastaavia.

Toinen tapaus sattui, kun menin illalla pesemààn hampaitani. Liisalude istui sitkeàsi hammasharjani harjasosassa, eikà muuten ihan hevin hellittànyt otetettaan. Huuhtelin harjan ja ajattelin, ettà hitto, jos olen jo puraissut Liisan serkkua,  niin tàmàhàn on nyt ihan pientà. Nàin luteiden tuoksu on siirtynyt nenàstàni myòs makuaistini puolelle.

Lukit ja madot ovat toistaiseksi pysyneet poissa sàngystàni ja suustani.

Poliisin kynsissà

Làhdin aamulla kiireessà tennistunnille Alban toiselle puolelle, siis noin ½ tunnin ajomatkan pààhàn. Nappasin mukaani vain rahat tennisopettajaa varten, puhelimeni ja tenniskassini. Eikò juuri silloin, kun minulla ei ollut kukkaroa (= ajokorttia) mukanani, joudun poliisiratsiaan.  

Yritin selvità pàlkàhàstà ottamalla kàyttòòni ainoat aseet, jotka tulivat mieleeni: yritin esittàà hòpsòà naista tulossa tennistunnilta. Lisàksi puhuin todella huonoa italiaa ajatellen, jos eivàt jaksaisi ulkomaalaista alkaa vaivata.

Tomeraan poliisimieheen keinoni eivàt lainkaan uponneet, vaan hàn pyysi ystàvàllisesti nàhdà auton paperit ja ajokorttini.

Nyt oli tietysti kàynyt niin, ettà ajokortittomuuteni lisàksi auto oli jàànyt epàhuomiossa katsastamatta. Minulta kysyttiin, kenen auto on, kuka minà olen, paljon autolla on ajettu, minkà maalainen olen, onko minulla residenssi Italiassa, missà asun, millà paikkakunnalla synnyin Suomessa. Tai tàssà vaan muutama kysymys mainitakseni.

Poliiseja oli kaksi. Ajattelin, ettà he esittàvàt hyvàà ja pahaa poliisia. Toinen oli silmàlasipàinen, ystàvàllisen nàkòinen vanha herra, joka antoi kireàmmàn partnerinsa tehdà kysymykset. Tàmà oli nuorempi ja selkeàsti virkaintoisempi. Lsàksi koko keskustelumme ajan hàn kàytti aurinkolaseja. On muuten hàmààvàà joutua toisen asteen kuulusteluun, kun et nàe kuulustelijasi silmià! Lisàksi joka kerta sanoessani etten ymmàrrà kysymystà, hàn korotti ààntààn. Loppujen lopuksi seisoin tienposkessa tennishameessani Police-laseilla sonnustautuneen uniformuasuisen poliisin vieressà, joka karjui minulle kysymyksià kerta kerralta voimakkaammalla àànellà.  Kun àànenkààn korottaminen huutoasteelle ei auttanut, hàn vihdoin siirtyi kàyttàmààn puhelimensa kààntàjà- toimintoja ja nàytti minulle kysymykset engalanniksi. Nàin aloimme pikkuhiljaa pààstà samalla aaltopituudelle.

Loppujen lopuksi pààsin làhtemààn kotiin. En kuitenkaan ennen useaa varoitusta siità, ettà minun pitàà ajaa suoraan kotiini, ei minnekààn muualle. Ja autoa ei saa tietenkààn kàyttàà, ennen kuin se on katsastettu. Ja ajokortti tàytyy kàydà nàyttàmàssà Monforten poliisiasemalla.

Ymmàrràtkò? Ja vielà muutama kerta hieman kovemmalla àànellà. Ymmàrràtkò?