Vuosi jatkuu...seikkailu vuorilla

Italian vuotemme jatkuu vielä jouluun 2012 asti. Päätimme pidentää alkuperäistä aikataulua yhdellä syksyllä. Viimesyksy oli niin kaoottinen, että halusimme elää hieman aikaa ihan tavallista italialaista elämää. Nyt kun hallitsemme suurimman osan arkisista rutiineista ja kielikin alkaa sujua, on mukava jäädä vähäksi aikaa ihan vain elämään ilman, että jokainen päivä on suuria haasteita täynnä.
Ja kun niitä ei ole, niin tietysti niitä voi yrittää itse saaada aikaa...

Oresteshutten 2600m
http://www.oresteshuette.eu/     

Viime keväänä löysimme Valle Aostasta Monte Rosalta aivan ihanan vuorimajan. Se on hotellin/rifugion yhdistelmä. Sinne voi mennä ilman omia pyyhkeitä ja lakanoita, siellä on suihkut, joista tulee kuumaa vettä, mutta kahdenhengen huoneiden lisäksi sieltä löytyy myös dormitoreja (yhteishuoneita), jos haluaa edullisempaa asumista. Illallismenuta ei ole, vaan syödään mitä saadaan, mutta sitten puolestaan viinilista on vähän laajempi kuin tavallista rifugiossa.

Varasimme huoneet kahdeksi yöksi ja päätimme näyttää huttenin myös lapsille.
Koska majalle ei ole tietä, katsoin meille suhteellisen helpon reitin alhaalta kylästä. Ajattelin, että lasten kanssa matkaan menee kolmisen tuntia.

Mutta....jostain syystä kukaan meistä ei huomannut reittien risteyskohtaa, josta olisimme käntyneet nousemaan  majalle päin. Marssimme eteenpäin ja loppujen lopuksi päädyimme lehmihakaan. Petteri luki karttaa ja sanoi, että tuolta haan päästä se reitti jossain menee. Rinne haan reunassa näytti suhteellisen helpolta, joten hajaannuimme kahteen ryhmään ja lähdimme metsään etsimään reittimerkkejä.

Jonkin aikaa  rämmittyämme, emme löytäneet merkkejä, mutta päädyimme joelle, joka virtasi vuolaana vuorilta alas laaksoon. Tässä kohtaa suunnistajamme totesi, että olimme väärällä puolella jokea, ja oikea reitti menisi joen toisella puolella olevassa rinteessä. Matka ei näyttänyt pitkältä, mutta puro näytti runsasvetiseltä  ja voimakkaasti virtaavalta. Mieleeni tuli elokuva "Into the wild", jossa päähenkilö ei pääse ihmisten ilmoille kevättulvien yllättämänä.

Kävelimme ylävirtaan jonkin matkaa, mutta lopulta totesimme, että joen ylitys oli mahdotonta reppujen ja lasten kanssa. Virta olisi todennäköisesti vienyt Lillin mennessään, ja vaikka meillä oli mukana köyttä, niin olisimme ainakin kaikki kastuneet perinpohjaiseti. Lähdimme siis lompsimaan alavirtaan.

Maasto oli korkeaa kanervikkoa (Lilliä reiteen saakka), kivilohkareita ja äkillisiä kuoppia. Lisäksi puhkesi ukonilma; salamoi, satoi ja jyrisi.  Tässä vaiheessa huumorini oli jossain todella kaukana. Kävelimme Lillin kanssa poikien perässä loputtomalta tuntuvassa metsässä märässä kanervikossa.

Kun vihdoin pääsimme oikealla polulle, pidimme pikaisen (mutta kiivassanaisen) perheneuvottelun, mitä tehdä. Kaikki halusivat kuitenkin jatkaa matkaa, joten soitimme majalle varoittaaksemme heitä, että olimme tulossa suhteellisen myöhään. Sade oli onneksi lakannut, eväät syöty ja kaikki olivat helpotuneita, että olimme selvinneet pois metsästä.

Vaikka lähdimme matkaan suhteelisen hyvillä mielin, niin reitti oli kuitenkin nousua 3 tuntia, jalkamme olivat jo väsyneitä ja korkeus oli n. 2500 metriä. Minä ja Lilli pidimme perää, ja laahustimme eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Sade ja ukkonen alkoivat uudestaan. Oli kuitenkin vielä niin lämmintä, että jatkoimme matkaamme shorteissa ja sadetakeissa.
Nousu tuntui loputtomalta.

Nousimme yhteensä 2880 metriin. Huipulla lämpötila oli  lähellä nollaa ja sade jäätävää, mutta olimme yksinkertaisesti niin väsyneitä, ettemme jaksaneet alkaa kaivelemaan vaatteita vaan ajattelimme jatkaa  lopullisen puolen tunnin laskun majalle samoissa märissä vaatteissa ja reidet punaisina ja kohmeisina. Pitää ottaa huomioon, että kun lähdimme Leccosta, lämpötila oli +28. Emme pystyneet kuvittelemaan, että se laskisi nollan tuntumaan, vaikka korkealle olimmekin menossa.

"Sitkeät sissimme jaksavat vielä hymyillä. Äitiä ei näy kuvassa, sillä hänen hymynsä on jo hyytynyt"

 

 

Mikään ei ole tuntunut niin ihanalta, kun nähdä majan valot illan hämärässä, päästä tulikuumaan suihkuun ja saada kuivat vaatteet päälle. Olimme lähteneet laaksosta iltapäivällä kahdelta ja majalle saavuimme illalla puoli yhdeksältä. Sanomattakin on selvää, että illallisen jälkeen nukahdimme koko poppoo jotakuinkin samantien päästyämme sänkyihimme.

 

 

 

Seuraavana päivänä oli sumuista ja sateista. Teimme kuitenkin muutaman tunnin lenkin lähimaastoissa. Kävelimme mm. Lago blulle, koska kahjot lapsemme halusivat ehdottomasti käydä uimassa jäätävän kylmässä vuoristojärvessä.

 

 

Majalla pelasimme aikamme kuluksi kaikki tarjolla olleet lautapelit. Master mind oli lasten suosikki.

 

Viimeisenä aamuna paistoi aurinko. Uskokaa tai älkää, mutta kaksi tuntia tämän kuvan otosta tuli lunta. Vannoimme, että seuraavan kerran kun lähdemme näin korkealle, otamme pipot mukaan, vaikka alhaalla olisi pahin helleaalto miesmuistiin.

 

 

Hengissä selvittin jälleen kerran ja lapsista oli hauskaa. "Oli aika kiva reissu", kuului jälkikommentti!

Elämää vuorilla

Olen aina unelmoinut asumisesta vuorilla, pienessä idyllisessä vuorikylässä. Sellaisessa, jossa käydään lomamatkalla, talvisin hiihtämässä tai kesäisin vaeltelemassa. Kylä, vaikka pienikin, pursuaisi elämää, ihania pieniä liikkeitä ja hyviä ravintoloita.

No en haavele enää. En koskaan ennen ajatellut, että vuoristokylät ovat totta tosiaan melkoisen korkealla vuoristossa. Seurauksella, että siellä ilmasto on huomattavasti kylmempi kuin alhaalla laaksossa. Katselin eilen Leccon vuoria rankan vesisateen jälkeen, ja vuorten huiput olivat valkeana lumesta. Livignossa oli satanut melkein puolimetriä lunta viime viikolla. Täällä Leccossa me kuitenkin kuljemme kesävaatteissa 25 asteen miellyttävässä päivälämpötilassa.

Leccossa asuessa saa kuitenkin häivähdyksen vuorielämästä. Ihmiset lähtevät lauantaiaamuna aikaisin vaeltamaan tai kiipeilemään lähivuorille. Leccon kaupungin ympärillä on valtavat määrät kiipeilyreittejä ja se on täällä suosittu harrastus. Kuulemma puhutaankin Leccon "hämähäkeistä", hyvistä Leccolaisista kiipeilijöistä.

Talvella on suosittua olla oma tai vuokrattu asunto jossain lähihiihtokohteissa. Todennäköisesti Bormiossa tai Livignossa. Sinne lähdetään joka perjantai jotakuinkin koko kauden ajan. Toisaalta niin mekin varmaan tekisimme, jos asuisimme täällä jatkuvasti. Tulee melkoisen kalliiksi ostaa joka viikonloppu hiihtokortit eri kohteissa koko poppoolle ja tietenkin kustantaa hotelliasuminen. Tänä talvena kuitenkin halusimme kiertää mahdollisimman paljon hiihtoalueita.

Lapset ovat tämän viikon koulun järjestämällä kesäleirillä. Torstain ohjelmassa oli retki vuorille. Siis päivän haikkaus jossain lähireiteillä. En tiedä minne menivät, mutta nämä vuoret ovat täällä melkoisen jyrkkiä ja reitit vaikeita. En haluaisi olla yksi ohjaajista, joka luotsaa 50 ala-asteikäistä kapeilla vuoripoluilla.

Syksyllä paikallinen lehtemme raportoi jatkuvasti miten joku vanha papparainen oli loukkaantunut vuorilla. Usein kyse oli liukastumisesta. Papat olivat ilmeisesti sienijahdissaan menneet hieman liian vaikeille rinteille. Pasta con funghi porcini (pastaa tattien kera) onkin täällä suosittu ja mielettömän hyvä primi piatti, jota kannattaa aina tilata, jos vain listalta löytyy. Näin tämänkertainen kirjoitukseni loppuu ruokaan, aivan kuten italiassa kuuluukin!

Tutto bene

Italiankielen  tunneilla ja oppikirjoista opin, että italiassa kysytään tavattaessa ”come stai”, kuinka voit.

Mutta Leccossa (en tiedä muualla päin italiaa) ei todellakaan kysytä näin, vaan kaikki kysyvät ”tutto bene”, ”Onko  kaikki hyvin”.  Rakastan tätä! Sillä jotenkin se on paljon osaanottavaisempi kuin come stai. Aivan kuin kysyjä aivan oikeasti haluaisi kuulla olotilastani. Sitä paitsi tarkkailtuani pitkään muita ihmisiä, opin, että tuohon sinänsä tapojen vaatimaan kysymykseen voi vastata myös, että ei, kaikki ei ole hyvin.  Olenkin käyttänyt tätä asiantilaa hyväkseni monet kerrat ja luettelut kysyjälle sen hetkiset harminaiheeni.

Toinen sanonta, jonka opin oppikirjoista,  mutta jota ei täällä juuri käytetä on arrividerci eli näkemiin.  Viljelin sitä pitkään ja sinnikkäästi aina poistuessani kaupoista ja liikkeistä. Lopulta annoin periksi ja nyt osaan sanoa jo sujuvasti  ”buogiorno” tai buongiornata” . Käytännössä  tämä tarkoittaa sitä, että kun astun kauppaan sanon hyvää päivää ja kun poistun kaupasta sanon hyvää päivää.  Läheisen  Pennymarketin kassapoika on tehnyt taiteen hyvästelystä. Sanonkin nykyään aina vieraillemme, että menkää ostamaan jotain Pennymarketista ihan vain sen takia, että kuulisitte pojan hyvästelevän teidät. Hän pystyy jotakuinkin kahteen sekuntiin sanomaan; ”graziearrividercibuongiornata” , joskus hän lisää siihen vielä jonkun neljännen kohteliaisuuden.

muodin orjana

Odotin innoissani kesän ja lämpimien kelien alkua. Ajattelin miten ihanaa päästä kulkemaan shortseissa ja hameissa ja mekkosissa. Koulun pihalla huomaan kuitenkin olevani erilainen nuori. Eihän kukaan, siis korostaen ei kukaan, käytä shortseja…..

Tänä keväänä pitää olla pillilahkeiset kesähousut, ballerinat ja sitten voi kesän kunniaksi laittaa jonkin kevyen kesäpaidan. Vielä kuukausi sitten kaikki kulkivat kevätsaappaissa, jotka ovat onneksi nyt vaihtunet sandaaleihin ja ballerinoihin. (En nimittäin koskaan tullut hankkineeksi sellaisia.)  Paitsi lauantaina, kun olimme katsomassa tennisturnauksen loppuottelua klubillamme. Tyynesti 30 asteen helteessä seisoen eräs tyylikäs donna seurasi koko ottelun polviin asti ulottuvissa kevätsaappaissaan. En pystynyt olemaan miettimättä miten hiki virtasi saappaiden sisällä.

Leccossa ihmiset jakaantuvat kahtia. On mammoja, jotka pukeutuvat vähän miten sattuu. Heillä saattaa olla myös muutama ylimääräinen kilo vyötärön ympärillä ja meikatakaan he eivät jaksa ihan joka tilaisuuteen.  (ihan kuin kuvailisin itseäni!!)  Mutta sitten suuri osa pukeutuu viimeisemmän muodin mukaan. Ja vaatteita ostetaan paljon!

Laskin kerran huvikseni Rassen luokkalaisen äidin talvitakkeja, taisin päästä 10:neen erilaiseen. Sitten sekosin laskuissani. Tuntui, että joka iltapäivä hänellä oli erilainen takki ja myös siihen sopiva käsilaukku. Haluaisin nähdä  näiden naisten laukkukomerot!

Tämä muodin seuraaminen ja käsilaukkujen suuri määrä tarttuu pakostakin. Huomaan omistavani jo kolmet pillilahkeiset kesähousut ja muutamat uudet ballerinat  : ) ihan oikeasti pohdimme siskoni ollessa täällä käymässä, että pitäisikö meidän mennä ostamaan Louis Vuitton – kauppakassit. Jokaiselle itseään kunnioittavalla italialaiselle naisella on tällainen. Alkaen noin 15 vuotiaista ylöspäin.  Ympäristö luo ihmeellisiä tarpeita!

Naiset myös meikkaavat ja laittavat itseään.  Heti aamusta hiukset ovat pestyt ja föönatut, meikki kunnossa ja likinäköisillä piilolasit silmissä. (silmälasit ovat täällä harvinaisuus).  Naiset ovat myös todella hoikkia, en tiedä onko se kiinni ruumiinrakenteesta, vai eivätkö he syö mitään? Helppohan näiden naisten on käyttää valkoisia pillifarkkuja, kun kroppa on kuin 13-vuotiaalla hoikalla tytöllä.

Vaatteita  italiassa on kyllä hauska ostella. Kauppoja ja tarjontaa on niin valtaisesti. Lisäksi itse olen suosinut outletteja, joista saa alun perin kalliita vaatteita halvalla. Nyt odotan kesän loppua, jolloin alkavat alennusmyynnit. Silloin teen täsmäiskun pariin lempioutlettiini ja ostan kenkiä itselleni muutamaksi vuodeksi eteenpäin  - hmmm ja ehkä myös käsilaukkuja.

Aavemariaa aamiaisella

Uskonto kuuluu ja näkyy elämässämme. Kirkkomme soittaa kellojaan joka puolentunnin välein, yötä päivää. Rannekelloa en ole tarvinnut vuoteen, kirkkomme kertoo minulle ajan; yhdeltä yksi lyönti, kahdelta kaksi jne. Jopa monille italialaisille tämä säännöllinen kellojen soittaminen on hämmästys. Ilmeisesti on myös niin, ettei joka seurakunnassa näin tehdä - ainankin olemme kuulleet, että kelloja voidaan olla soittamatta öisin. Puoli kahdeksalta alkaa aina "kolmas maailmansota", kuten yksi vieraistamme asian ilmaisi. Silloin kelloja soitetaan pitkään ja hartaasti - niin että viimeisetkin aamutorkkujat heräävät. Ihme ja kumma soittoon tottuu niin, ettei sitä edes aina kuule. Paitsi tietysti silloin, kun Petteri yrittää pitää puhelinkokousta työhuoneessaan, joka on ylimmässä kerroksessa (siis aivan kellojen vieressä)


Sillä, että lasten koulu on katolinen, on tietysti myös vaikutusta elämäämme. Eräänä iltapäivänä Lilli tuli koulusta rukousnauhan kanssa. Kaikille oli jaettu sellainen. Sitten yritin parhaani mukaan selittää kotimatkan mihin sitä on tarkoitus käyttää, se ei siis ole kaulanauha. Lopuksi Lilli kysyi, miksi me emme koskaan rukoile?


Seuraavana aamuna Rasmus ojensi minulle paperin, jossa oli toisella puolella kuva Mariasta ja Jesuksesta, toisella puolella, mitä ilmeisemmin, jonkinnäköinen jumalanpalveluksen kaava, koska koko litanja alkoi "nel nome del Padre e del Figlio e dello Spirito Santo". Luin tämän ääneen, ja  sen kuultuaan Lillikin riensi toisesta huoneesta riemastuneena hokemaan tätä ja tekemään ristinmerkkiä. Rasmus kertoi saaneensa hieman epäselviä ohejita, mutta tarkoitus olisi,  että rukoilisimme paperin mukaisesti. Monessa kohtaa oli mainittu kuinka monta Aavemariaa pitää lausua. Rasmus mainitsi, ettei hän osaa kuin yhden Aavemarian, ja että hän ei ainakaan sitä jaksa hokea moneen kertaa. Sitten sain kulla koko rukouksen italiaksi sinä aamukahvin lomassa.
Palautimme paperin kouluun terveisten kera, että olemme luterilaisia.
　
　　

Olen alkanut muuttua leccolaiseksi

Vuosi tekee tehtävänsä. Aika kuluu ja sitä tottuu kaikkeen mitä tapahtuu, mitä näkee ja mihin joutuu.

Lecco  tuntuu nyt pikkukaupungilta niin kuin onkin. Tunnen lähes joka kadun ja ymmärrän, miksi keskustassa törmää jatkuvasti tuttuihin. Tiedän missä mikin virasto sijaitsee, ja missä lastemme kaverit asuvat. Mikä on paras lihakauppa ja mistä saa hyvää leipää. Olen myös lähes tottunut elämään elämää, jossa lapsia suojellaan enemmän kuin suomessa, mutta vain lähes.

Eniten kaipaan Espoosta sitä vapautta, millä lapset saivat juoksennella kavereittensa luona. Samaa vapautta on varmaan pikkukylissä, mutta 70 000 asukkaallaan ja melkoisella määrällä vierasmaalaisia, Leccossa lapset ovat tiukasssa vanhempien valvonnassa. Olen joutunut palaamaan aikaan, joilloin sovitaan leikkitreffejä, siis myös 11-vuotiaille.

Positiivista on ollut se, että olen saanut italialaisia kavereita. Alun perin ajattelin, että vuodessa ei tutustu kehenkään. Nyt minulla on muutama ystävä, joita tapaan viikoittain ja joiden kanssa tekstiviestit kulkevat lähes päivittäin.


Anna, nuorempi nainen, jonka tytär käy samassa jumpassa kuin Lilli, on ollut oikea aarre. Anna kutsuu minut jokaiseen kissanristiäiseen, joita järjestää kotonaan. Lisäksi käymme yhdessä kävelemässä ja uimassa. Hän puhuu minulle hitaasti ja selvästi italiaa ja kieltäytyy käyttämästä englantia. Ihana ihminen!


Maddalena, toinen aarre. Tämä mahtava rouva tuli kanssani pelaamaan tennistä kerran valmentajan pyynnöstä. Olimme pelanneet kaksi kertaa, kun valitin hänelle sivulauseessa, että kaipaisin yksityiopettajaa italiankielessä. Maddalena ehdotti heti, että hän opettaisi minua mielellään. Nyt pelaamme tennistä keskiviikkoisin ja perjantaiaamuisin käyn hänen luonaan italiantunnilla. Hän on juristi, joka on tällä hetkellä kotona, 13-vuotias tytär keskittyy täysillä tennikseen ja kiertää kisoja Suomea myöten. Perhe on matkustellut paljon, ja asunut myös ulkomailla. Hauskin juttu, mitä Maddelta olen kuullut, on kertomus, kun he olivat Ruotsin risteilyllä uutenavuotena: "voitko Sari kuvitella, kaikki olivat siellä laivalla aivan humalassa!"

Tanja, venäläinen nainen, joka on  naimisissa Andrean, italialaisen rakennusurakoitsijan kanssa, on ollut myös pelastukseni. Tanja on lähtenyt aina mukaani, kun olen ehdottanut jotain menoa ja perheittemme kanssa yhdessä olemme myös viettäneet muutaman ratkiriemukkaan illan. Tatjanan poika käy samaa luokkaa kuin Rasmus.

Leccolaiset ovat kuitenkin suhteellisen sulkeutuneita, eivätka ihan helposti ota piiriinsä. Tämän olen ymmärtänyt muiden vierasmaalaisten puheista. Tänään Lilli on ensimmäistä kertaa leikkimässä Mandin, hyvän kaverinsa kotona. Mandin äiti sanoi, että tämä oli Mandille unelma - saada Lilli leikkimään heille. En tiennyt mitä sanoa - muistin vain kaikki sateiset sunnuntaipäivät, jolloin Lillillä ei ole ollut mitään tekemistä ja ajattelin: "kunpa vain olisitte soittaneet".

Samoin myös silmäni ovat alkaneet tottua Leccon kaaottisuuteen. Esiksi ajattelin, että ok- järven ranta on todella kaunis ja vanha kaupunki. Mutta nyt olen alkanut löytää kauniita taloja sieltäkin, missä niitä ei aikaisemmin näkynyt ja tietyyn sekaisuuuteen on tottunut.
Lisäksi vuoret jatkavat hämmästyttävät minua kauneudellaan. Mitä pilvisempi päivä, sitä kauniimpia vuoret. Lapset sanovat välillä, että nyt ne on kiedottu taas hattaraan - ja tämä pitää paikkansa. Sateisena päivänä Leccon vuorien yläpuolella leijuvat pilvet salaperäisinä - aivan kuin eläisi todeksi jotain lasten satua.

Kotiäiti vie lapset tarhaan

Täältä puuttuu Suomessa käytävä keskustelu: jos on kotona, saavatko lapset olla tarhassa/hoidossa?Kaikki vievät tyynesti lapsensa tarhaan, jos ei yhden niin viimeistään kahden vuoden ikäisinä. "Herranjumala, tarvitseehan lapsen oppia sosiaaliseksi".


Kenenkään en ole kuullut puolustelevan tarhaan viemistä, vaikka olen vähän yrittänyt provosoidakin keskustelua asiasta. Kaikista on vain ihanaaaa, että vihdoin on vähän omaa aikaa. Pääsee jumppaan ja kampaajalle yms. Pienet lapset ovat kuitenkin yleensä tarhassa vain aamupäivisin ja tulevat kotiin lounaalle ja päiväunille.


Tarha maksaa suunnilleen samanverran kuin Suomessa. Mutta tästä huolimatta myös pienituloiset käyttävät tarhamahdollisuutta hyväkseen. Kai kyse on priorisoinnista - äiti tyytyväinen - perhe tyytyväinen : )

Kotiäitiys

Italiassa on paljon kotiäitejä. Prosenteista ja tilastoista en tiedä, mutta noin mutu-tuntumalta sanoisin, että lähes puolet äideistä on kotona, tai tekevät nelituntista päivää. Tarha- ja koulusysteemi ei vaadi kotiäitiyttä. Tarhapäivä on pitkä tarvittaessa ja kouluissa on iltapäivätoimintaa viiteen saakka. Kokopäiväistä kesätoimintaakin järjestetään neljä viikkoa koulun loppumisen jälkeen. Luulen, että kyseessä on enemmänkin maan tapa. Toiseksi asiaa selittää se, että miesten (=uraa tekevien) työpäivät ovat todella pitkiä, joten uraäidiksi täällä on kyllä hankala ryhtyä, jos haluaa viettää aikaa lastensakin kanssa.


Kotiäitien yleisyys tekee omasta kotiäityidestäkin mielyttävämpää- ei tarvitse yksin kökkiä kotona vessoja pesemässä, vaan voi sopia toisten äitien kanssa monenmoista ajanvietettä siksi ajaksi, kun lapset ovat koulussa.


Lähes kaikilla tuntemillani kotiäideillä käy lisäksi siivooja, tai ainakin silittäjä. Elämä kuulostaa siis kohtuullisen leppoiselta, tiedä sitten millaisia kotityranneja italialaiset miehet ovat? Ainakin he pitävät puhelimen avulla tarkkaa huolta siitä, missä vaimo päivisin luuraa!


Ilmeisesti suurimalla osalla perheitä on myös yhteinen käyttötili, sillä törmäsin omituiseen kysymykseen tennisklubilla. Olin menossa maksamaan klubin vuosimaksuani. Huomasin samalla, että päivämäärä oli jo lähes mennyt umpeen. Maksoin omani, ja lupasin pyhästi, että mieheni tulee maksamaan omansa heti kun saapuu kaupunkiin. Klubin sihteeri ja toinen työntekijä oikein yhdessä innosutuneena kysyivät: ai teillä on omat tilit? Sain sitten pitkään ja hartaasti selittää, miten taloutemme toimii, että meillä on sinun, minun ja yhteiset rahat.


Italian laki ei salli avioehtoa. Eron sattuessa tuomari määrää miten omaisuus jaetaan. Tyytyväisinä ja huolettomina nämä rouvat kuitenkin ovat kotona. En ole kuullut sanakaan mm. "apuaminulleeikerryeläkettä"-ahdistuksesta.

Italian alkoholipolitiikka osa 2

Rasmus pyysi minua auttamaan matematiikan sanallisissa tehtävissä. Minun piti lähinnä kääntää ne kysymykset suomeksi, joita Rasmus ei ymmärtänyt.
Ensimmäisessä tehtävässä piti selvittää,että jos ravintoloitsija tilaa lastin viiniä, joka maksaa xxx, ja myy sitä ulos xxx-hintaan, niin paljon hän saa voittoa.
Toisena tehtävänä oli laskea viinapullon hinta baarissa, jos xxxx on xxxx jne.
Pienessä mielessäni mietiskelin, että koululaiset voisivat varmaan laskea vaikkapa maitolitran hintaa.

Kun aloin kiinnittää asiaan huomiota, niin tajusin, että myös omassa italian kirjassani on jatkuvasti alkoholiin liittyviä lauseita, vieläpä melko hassuja sellaisia:

-Hän näyttää väsyneeltä. Hän taisi juoda eilen liikaa viiniä.
Jos hän joisi vähemmän viiniä, hän olisi pirteämpi.

- Jos pidät tästä viinistä, niin miksi et juo vielä lasillista.
Jos juon vielä enemmän, en pysty enää työskentelemään.

Postipoikamme, joka on itseasiassa 50-mies, haisee alkoholilta iltapäivisin. Aluksi ajattelin, että hän on alkoholisti ja ajelee tyynesti humalapäissään postimopollaan. Myöhemmin tajusin, että todennäköisesti hän vaan nauttii  normaalin työmiehen lounaan, johon kuuluu 1-3 lasia viimiä.

Kohtuuden nimissä täytyy myöntää, että naiset eivät juo, ainakaan humalaan asti. Kaikilla illallisilla, joilla olen ollut, naiset ovat juoneet maksimissaan 2 lasia viiniä.
Ehkäpä nämä tehtävät ja ja kirjat ovatkin miesten kirjoittamia?

Italian alkoholipolitiikka osa 1

Julis on 15-vuotias ja pitkä ikäisekseen. En tiedä, johtuuko hänen hämäävästä ulkonäöstään vai mistä, mutta koko vuoden ajan hänelle on yritetty tarjota viiniä ravintoloissa, joissa olemme olleet syömässä.
Jokaikinen kerta, kun olemme tilanneet viinipullon pöytään, on myös Juliukselle katettu lasi sitä varten. Ei puhettakaan, että kysyttäisiin meiltä, käykö tämä. Ei - kattaus tulee automaattisesti.


Viimeisin yritys "juottaa" pienokaistamme tapahtui viettäessämme anoppini Oilin (70v) ja Rassen (11v) syntymäpäiviä. Tilasimme alkuun pullon kuohuviiniä. Juliukselle tuotiin lasi. Kaikille aikuisille oli jo kaadettu ja tarjoilija alkoi juuri kaataa Juliyukselle. Hän kieltäytyi. Tarjoilija hämmästyi suuresti.
- tarjoilija: eikö?
- Julius: ei kiitos.
- tarkoilija: no jos edes pikkuisen?
- Julius: ei kiitos.
- tarkoilija: no eikö edes ihan pikkuriikkisen????
- Julius: ei kiitos, ei todellakaan
- Tarjoilija syvään huokaisten: no sitten ensi vuonna.

Hiihtolomalla teinien seassa

Aloitimme hiihtolomaviikon suunnittelun aivan liian myöhään. Alkuviikoksi löysin vielä hyvän hotelin Bormiosta, johon suunnistimme suomalaisten vieraittemme kanssa. Loppuviikoksi Petteri halusi lähteä katsastamaan Sestrierin seutua. Sain tehtäväksi ottaa minkä hyvänsä hotellin 20 kilometrin säteeltä. Kaikki paikat olivat tietysti täynnä.

Booking.com näytti kuitenkin, että Hotelli Olympic Village Bardonecchiassa oli vielä muutaman huone vapaana. Bardonecchia on kylä 10 kilometriä Sauze D´Oulxista, josta on yhteys laajaan hiihtoalueeseen, joka ylettyy sekä Sestrieriin ja myös Ranskan puolelle.

Mainostin hotellia lapsille, että nyt on ainakin tekemistä: on biljardihuone, bingishuone, uima-allas etc. Saavuimme betonikolossin pihaan ja astuimme kolkkoon aulaan. Tässä vaiheessa yritimme vielä ajatella Petterin kanssa positiivisesti. Huoneetkin menettelivät, ainakin näköala vuorille oli kaunis.

Mutta aamulla totuus paljastui meille. Hotelli majoitti kyllä aivan tavallisia turistejakin, kuten me, mutta suurin osa asiakkaista oli teini-ikäisiä luokkaretkeläisiä tai hiihtolomaleiriläisiä. Valtava aamiaishuone, buffetpöytineen, oli täynä lähinnä ranskalaisia teinejä, jotka kahmivat tarjottimilleen ruokaa muista välittämättä. Käytössä olivat todelliset viidakon lait, kun esimerkiksi jugurttihyllyyn tuotiin lisää tavaraa. Aamiaisrauhasta puhumattakaan. Petteri päätti siltä istuimelta, että etsimme minkä hyvänsä toisen hotellin. Mutta - lasten mielestä paikka oli mainio. Ei puhettakaan lähtemisestä, niinpä jäimme.

Koska saimme (metelistä valitettuamme) hiihtoliput huoneen hintaan Bardonecchian hiihtoalueelle, päätimme mennä kokeilemaan sitä kahdeksi päiväksi. Alue on itseasiassa melko laaja, paljon jyrkkiä punaisia, todella pitkiä rinteitä, yksi Olympiarinnekin.

Uskomatonta oli, että hiihtolomaviikolla rinteet olivat lähes tyhjiä, hiihtokouluja lukuunottamatta. Ei ollut hissijonoja,ei ryysistä. Paljon ihania aurinkoisia terassiravintoloita. Saimme hiihtää niin paljon kuin jaksoimme. Alueen erikoisuus oli korkeimmalla huipulla oleva mustarinne. Sinne päästäkseen piti ottaa kaksi Todella pitkää nappihissä. Sisäreiteni alkoivat krampata jo ensimmäisen hissin lopulla. Mutta kun pääsi ylös, sai aivan oman mahtavan mustan rinteen käyttöönsä. Jos olisi satanut lunta, olisi omassa käytössä ollut todennäköisesti myös koko huipun kattilamaiset off-pisteet.

Kestimme urheasti hotelliamme kaikki neljä yötä. Vaihdoimme kuitenkin puolihoidon pois, ja kävelimme iltaisin syömään kylän pizzerioihin. Paitsi ensimmäisenä iltana, jolloin lapsemme päättivät, että haluavat ehdottomasti nauttia oman hotellimme antimista. Joten syvää huokaisten keräsimme rohkeutemme Petterin kanssa ja syöksyimme teinien sekaan. Onneksi viini kuului aterian hintaan, muutaman lasin jälkeen jopa ranskalaiset teinit menettelevät.

http://www.vacanzebardonecchia.it/italiano/bardonecchia/bardonecchia.html

http://www.villaggio-olimpico-bardonecchia.it/

Joskus menevät hermot

Italiassa asuessani hermoni ovat olleet koetuksella useamman kerran.

Yleisimmät arkipäivän koettelemus on liikenne. Autoja on yksinkertaisesti liikaa. Jos satut liikenteeseen lounasaikaan, jolloin nälkäiset miehet yrittävät päästä nopeasti kotiin lounaalle, niin on viisainta ajella vauhdilla, eikä olla tientukkona.
Parkkipaikan etsiminen on toivotonta, sillä sellaisia ei  yksinkertaisesti ole. Suunnittelen aina etukäteen matkani niin, että mietin mihin maksulliseen parkkihalliin vien autoni. Mutta esimerkiki paikallinen sairaala + auto on mahdoton yhtälö. Koko valtavan suuri parkkihalli ja kaikki lähikorttelit kilometrin säteellä ovat aina täynnä.
Ihmiset ajavat myös röyhkeästi ja esim. suojatietä ei mitenkään kunnioiteta (paitsi jos olet liikenteessä lasten kanssa, silloin pysähdytään). Voit seistä loputtomiin odottamassa vuoroasi ylittää suojatie, autoilijoita et kiinnosta. Koska parkkipaikat ovat vähissä, on yleistä jättää auto parkkiin suojatien eteen. Elänkin jatkuvassa pelossa, että vetäisen jonain kauniina päivänä jonkun suojatietä ylittävän mummelin kumoon, kun en yksinkertaisesti näe häntä parkissa olevan auton takaa.

Toinen arkipäivää rasittava asia on aukioloajat. Niihin periaatteessa tottuu, käytännössä ei. Tänään menin koululle 10.30 ajatellen, että varmaan toimisto on auki tähän aikaan aamusta. Ei - se oli ollut auki 8-10 ja avautuisi seuraavan kerran klo 15. Useampana maanantaiaamuna olen ajatellut aloittaa viikkoni vauhdikkaasti hoitamalla kaikki asiat, ja tullut vain todenneeksi, että ei kannata yrittää mitään ennen iltapäivää tai tiistaita. Ravintoloiden lounas- ja päivällisaikoihin olen jo tottunut. Mutta täytyy myöntää, että kun Roomassa ollessamme turistiravintola tarjoili meille ruokaa klo 16 iltapäivällä, olimme yksinkertaisesti helpottuneita.

Joskus hermostun myös loputtomiin puhetulviin. Aivan kuin ihmiset, kerran suunsa avattuaan, eivät osaisi lainkaan lopettaa puhettaan. Puhelimessa olen useamman kerran sanonut "va bene, grazie" tai jotain vastaavaa, mutta vastapuoli on vain jatkanut ja jatkanut....Lähimarketissani esim. leipähyllyn kapea käytävä on suosittu paikka kuulumisten vaihtamiseen. Kun neljä, viisi rouvaa kärryineen parkkeraa siihen ja aloittaa viikon kuulumisten vaihtamisen, on aivan turha itse yrittää päästä läpi.
Huvittavaa on kuunnella mistä ihmiset puhuvat. Lomalla ollessamme kuuntelin erikoisesti hissijonoissa ja hisseissä ihmisten keskusteluja. Mistä italialaiset sitten keskustelevat? Ruoasta ja respteistä. "Mitä söit eilen, mitä aiot syödä tänään, miten valmistin risoton viime viikonloppuna, mistä saa hyviä tomaatteja." On myös parasta itse valmistautua kysymykseen, "mitä ruokaa aiot laittaa", jos sattuu esim. poistumaan paikalta vedoten ruoanlaittovelvollisuuteen tai nälkäisiin lapsiin.

Lunta Leccossa

Vihdoin se saapui. Lumi. Aihe oli pyörinyt keskusteluissa jo pitkään. Aina joku 100 prosenttisen varma sammakkomies oli osannut ennustaa lunta lähipäiviksi, mutta jotenkin kummallisesti pilvet olivat aina kiertäneet Leccon.

Nyt meillä on lunta 10 senttiä. Koulut eivät ole menneet kiinni, vielä. Seuraan toivorikkaana tiedotuksia koulun sivuilta. Mutta lumi vaikuttaa koulunkäyntiin kuitenkin, sillä lapset eivät mene ulos välitunnilla, jos on alle 0 astetta. (tai sataa vettä) Voin vain kuvitella miten opettajat selviävät 25 villistä italiaislapsesta, jotka ovat samassa luokkahuoneessa 6 tuntia putkeen....

Lillin tennisryhmässä ei eilen ollut muita kuin Lilli. Valmentajat vain nyökyttelivät keskenään: "niin se lumi,se lumi".

Lehdessä ja kunnan sivuilla annetaan ohjeita mitä pitää tehdä, jos lunta sataa paljon. Tuntuu aivan kun valmistuisimme katastrofiin tai poikkeustilaan.

Kuitenkin tämä on vuoristoaluetta. 10 minuutin automatkan päässä on lunta koko talven. Ihmiset hiihtävät. Heillä on kunnon talvivaatteet. Tuntuu hassulta, että lumesta hössötetään niin paljon.

Luminen aamu Livignosssa

Kun päätimme tulla Italiaan, halusimme ehdottomasti lähelle vuoria, jotta pääsisimme viikonloppuisin hiihtämään. Tietysti valitsemamme vuosi on ollut tähän asti noin sataan vuoteen lämpöisin ja väåhälumisin.

Lähirinteellämme ei vieläkään ole kaikki rinteet auki, joten olemme sitten ajelleet viikonloppuina vähän korkeammalle.

Viime viikonlopun vietimme Livignossa. Lähdimme lauantaiaamuna 8.30 Leccosta, ja mäessä olimme 3 tuntia myöhemmin. Sunnuntaipäivänä hiihdimme kolmeen iltapäivällä, söimme, ja kotona olimme kahdeksalta.

Tähän mennessä olemme katastaneet Livignon, Madesimon, Gressoneyn, ja Pilan.

Lähiviikoiksi on luvattu onneksi lunta jopa Lecconkin, joten toivoa on, että automatkat vähän lyhenisivät!

Valokuvasatoa matkan varrelta

Joulukuun alussa pitkä viikonloppu Roomassa:

Poikien toiveena oli Italiaan muutettuamme päästä käymään Roomassa. Vietimme kolme kunnon turistipäivää juosten nähtävyyksiä aamusta iltaan.

Päätimme ikuistaa itsemme. Lilli auttoi taiteilijaa ja piirsi sinnikäästi Rasmuksen kuvaa lähes yhtä pitkään kuin vanhempi kollegansa.

Kaikista tehtiin jotenkin nuoremman näköisiä kuin olemme. Minua se ei tietenkään haitannut...

Joulumarkkinat

Kirkkomme järjestämät joulumarkkinat. Vihreä talomme näkyy taustalla.

Joulu Dolomiiteillä

Joululoman ensimmäisen viikon vietimme Val Gardenassa Dolomiiteillä. Paikka oli aivan mahtavan kaunis, ja rinnekilometrejä riitti loputtomiin.

Ilimoja piteli. Aurinko paistoi ja oli lämmintä, mutta joskus taas aivan jäätävän kylmä. Lunta satoi, oli pilvistä, tuulista....kaikkea mahdollista. Vettä ei tainut kuitenkaan sataa yhtenäkään päivänä.

Lilli ja 12 kilometrin lasku Ortiseihin. Taitaa olla kuvaa ottaessa puolessa välissä.

Luca perheineen piti meille seuraa. Lilli tykkäsi erityisesti 6-vuotiaan Alessandron seurasta : ), vaikka osoittaakin kuvassa sauvalla toiseen suuntaan. Tällä italialaisella perheellä on ollut asunto Val Gardenassa 30 vuotta, joten oli helppo hiihdellä kokeneen oppaan perässä.

Yhtenä päivänä teimme kuuluisan Stellanrondan (noin  36 km) sekä kävimme samalla Marmoladan huipulla. Hiihdimme pysähtymättä 8.30-16.30, koska muuten olisimme missaneet viimeisen hissin. Hotellilla Lilliä odotti palkinto, kun oli jaksanut urheasti olla mukana koko päivän valittamatta.

Syömme hyvin toisiamme

Italiankielentaitomme kehittyy vauhdilla. Syksyllä vaikeilta tuntuneet asiat menevät nyt jo heittämällä. Puhelinsoitotkaan eivät enää hirvitä. Puhua pälpätämme mahdollisimman paljon, ja näin ollen teemme jatkuvasti myös kammottavia virheitä. Tietää sanoneensa jotain hassua, kun puhekumppani nyökyttelee hymyillen, mutta vaikuttaa jotenkin vaivaantuneelta.

Viimeksi kerroin iloisesti tennishallilla, että "ihanaa päästä pelaamaan nelinpeliä perjantaina, en olekaan pelannut puoleen tuntiin" (piti sanomani puoleen vuoteen)

Petteri selitti autossa matkalla Dolomiiteille minulle italiaksi, että "suksiboksin myyjäkin kehui paikkaa kovasti, siellä hiihdetään hyvin ja syödään hyvin toisiamme".

Museossa olemme väittäneet, että meillä on kolme lasta; kuusi, kymmenen ja viisikymmentä vuotiaat.

Petteri kyseli tarjoilijalta viinistä: mitähän munia tähän on käytetty? (rypäleitä)

Lääkäri  kyseli minulta, mitä poikanne nyt tekee? Minä nukun, vastasin. Lääkäri: mutta mitä poikanne tekee? Minä sitkeästi: nukun, nukun. ----emme päässeet milloinkaan yhteisymmärrykseen mitä hieman sairas Julius sillä hetkellä puuhasi.

Mitä mainioin ulkoilusää

Petteri tuli kotiin oltuaan viikon Suomessa. Seuraavana päivänä hän alkoi heti päivitellä, että on niin mahtava sää, pitäisikö lähteä vähän ulkoilemaan. Huomautin, että samanlainen sää on ollut lähes poikkeuksetta koko talven,  ja en voi siis jokaisen mainion ulkoilusään vallitessa singahtaa pitkälle kävelylenkille.

Sää on ollut syksyn ja talven seuraavanlainen: kaksi viikkoa paistaa aurinko, sitten sataa kaatamalla yhden tai kaksi päivää. Nyt talvella  öisin on pakkasta, mutta päivällä aurinko nostaa lämpötilan 10 asteen tuntumaan. Lähes aina on siis aurinkoista, mutta ihanan kirpeä, raikas ilma. Sellainen kun Suomessa kauniina myöhäissyksyn päivänä tai alkukevään.

Tällä viikolla on ollut todella kesäistä ja talvista. Haravoin lehtiä pienestä pihastamme tiistaina t-paitasillani. Mutta seuraavana aamuna nurmikko oli huurussa ja lähdin talvitakissa viemään lapsia kouluun. Iltapäivällä olisin jälleen voinut istua auringossa parvekkeella, ehkä viltti harteillani, mutta kuitenkin.

Ensi viikoksi on kuitenkin luvattu lunta Leccoon. Sitä odotellessa - koulut menevät kuulemma kiinni. Vuorilta tulevat oppilaat eivät nimittäin pääse alas lumisia teitä pitkin kesärenkaillaan.